Antiikki ja Taide -lehden ensimmäinen numero ilmestyi kesällä 2013. Lehti on saanut loistavan vastaanoton niin tilaus- kuin irtonumeromyynnissäkin. Antiikki koko laaja-alaisuudessaan on lehden keskeisintä sisältöä ja runsaasti palstatilaa saavat suomalaiset taideaarteet, taidekeräilijät ja mesenaatit. Antiikki ja taide avautuu myös jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle.

Barokista jugendiin

Markku Ellala tunnustautuu rojalistiksi. Hän vastaanottaa vieraansa työhuoneessa asianmukaisesti pukeutuneena.

Entisöijä Markku Ellala elää kuin kuningas palatsissaan

Kun 1800-luvun empiretyylissä ihailtiin värityksessä kultaa ja Napoleonin mahtivallan aikana tummaa vihreää ja syvän punaista, Skandinaviassa harmaat sinertävät sävyt olivat tyyliin kuuluvia ja arkkitehtuuri suoraviivaista. Barokki suosi mahtipontisuutta ja koristeellisuutta. Rokokoo tavoitteli mukavuutta ja suosi kaarevia epäsymmetrisisiä aaltoilevia S- kirjaimen muotoja sekä pastellisävyjä. Jugendille oli ominaista linjakas usein joutsenkaulaornamentti ja jäykähkö muotoilu. Ornamentiikka noudatteli usein luonnon aiheita, kukkia, eläinaiheita.

Villan Royalin eteinen edustaa jugendia, ruokasali edustaa 1600-luvun barokkia ja viereinen sali 1700-luvun rokokoota. Isoimmassa noin 80 neliön salissa klassismia on esillä ranskalaisen venäläisen ja pohjoismaisen empiren eli kustavilaisuuden muodossa. Tyylit paljastuvat koristeissa ja huonekalujen muodoissa täysin puhtaina muotoina.

 Markku ja Sirpa Ellala  elävät omaa unelmaansa kuninkaallisessa kartanossaan. Noin 40 vuoden aikana kerätyt kokoelmat ovat villan kalustuksena. Useat vitriinit kätkevät sisäänsä lasin taakse jopa yli 300 vuotta vanhaa kansainvälistä posliinia.

– Olemme vaimoni kanssa aina olleet intohimoisia antiikin keräilijöitä. Villa Royalin salit on kalustettu aidolla antiikilla, tosin jotakin on myös valmistettu uustuotantona, minkä aina kerromme kävijöillemme, Suomen eturivin sisustussuunnittelijoihin kuuluva Markku Ellala sanoo.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 2/2021!

Tove Janssonin äiti piirsi 200 suomalaista postimerkkiä

Signe Hammarsten Jansson työpöytänsä ääressä. Kuva: Per Olov Jansson/Postimuseo

Arjen hienoa grafiikkaa

Postimuseon kokoelmapäällikkö Pirjo Mattila on laajalti perehtynyt Signe ”Ham” Hammarsten Janssonin uraan postimerkkien suunnittelijana. Hän on laatinut seikkaperäiset tekstit museossa keväällä avattuun Hamin postimerkkitaidetta esittelevään näyttelyyn, joka on myös verkossa nähtävissä.

Suunnitteli myös addresseja

– Signe Hammarsten Jansson oli erittäin merkittävä postimerkkitaiteilija. Hän on myös piirtänyt eniten postimerkkejä Suomessa. Ham suunnitteli uransa aikana kaikkiaan lähes kaksisataa erilaista postimerkkiä sekä niiden lisäksi lukuisia vaihtoehtoisia ehdotuksia annettuihin aiheisiin. Täällä museossa meillä on Hamilta laajat aineistot, Mattila kertoo.

Vuonna 1924 Ham aloitti Suomen Pankin Setelipainossa osa-aikaisena piirtäjänä. Aluksi hän suunnitteli osakekirjoja, obligaatioita ja adresseja. Sittemmin hän ryhtyi myös postimerkkien suunnittelijaksi. 1950-luvun puoliväliin asti hän suunnitteli yksin lähestulkoon kaikki suomalaiset postimerkit. Myöhemmin ilmaantui sitten muitakin tekijöitä.

– Postimerkin suunnittelu eteni siten, että ensin oli olemassa aihe, josta haluttiin tehdä postimerkki. Aiheen pohjalta syntyi ehdotuksia, joista lopullinen postimerkki valittiin.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 1/2021!

Himmeli on design-esine

Himmeli on mielentila, jonka tekemisessä prosessi on yhtä tärkeä kuin lopputulos. Eija Koski korostaa, että himmeli on paljon enemmän kuin perinteinen suomalainen joulukoriste. – Se on design-esine, ajan ja tilan taidetta.

Himmelisti Eija Koski arvostaa olkia

Mustasaaressa, Martoisten kylässä, lähellä Vaasaa asuva himmelisti Eija Koski on tehnyt himmeleitä 28 vuotta, ensin harrastuksena, sitten työnä. Edelleen hän löytää himmelin tekemisestä ja sen tuloksista uutta ja ihmeellistä.

– Himmeli on minulle universaalin kauneuden symboli, hän sanoo.

– Joulun aikaan tätini luona vieraillessani maalaistuvan katosta riippui olkinen himmeli. Se liikkui hiljalleen ilmavirrassa. Aikuiset puhuivat. Minä vain tuijottelin himmelin liikehdintää. Se pysäytti ja lumosi. Lapsuusmuistonsa innoittamana Koski lähti himmelikurssille ja aloitti monipolkuisen perehtymismatkansa himmelin historiaan. Kirjallisuuden ohella museot, erityisesti Pohjanmaan museo Vaasassa sekä vanhat postikortit tarjosivat hänelle lähdeaineistoa.

– Me suomalaiset olemme unohtaneet, että joulukuusi ei ole ollut kotiemme joulun keskipiste kuin vasta satakunta vuotta, sitä ennen se oli himmeli, Koski kertoo. Tutkimusmatkallaan himmelien historiaan hänelle myös selvisi, että himmeli ei ole suomalainen keksintö, vaan universaali asia.

– Olki- ja korsityöt ovat vanhimpia käsityötekniikoita ympäri maailman. Ei mitään uutta auringon alla: Nykyään olki- ja korsityöt ovat trendikkäitä sekä meillä että maailmalla

Hän korostaa, että himmeli on paljon enemmän kuin perinteinen suomalainen joulukoriste.

– Se on design-esine, ajan ja tilan taidetta.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2020!

Harvinaiset teokset esillä Suomessa

Vincent van Gogh. Tuulimyllyjä Dortrechtissa.1881. Collection Kröller-Müller Museum, Otterlo, Alankomaat. Kuva: Rik Klein Gotink

Didrichsenin taidemuseon 55-vuotisjuhlavuoden huipentaa poikkeusoloissa avautuva Vincent van Goghin (1853–1890) näyttely Vincent van Gogh – tie taiteilijaksi. Kyseessä on Didrichsenille taloudellisesti museon kaikkien aikojen suurin satsaus.

Tie taiteilijaksi on toistaiseksi laajin Suomessa nähty Van Goghin teosten kokonaisuus ja ensimmäinen yksinomaan Van Goghin taidetta esittelevä näyttely. Näyttelyssä nähdään 39 piirustusta ja yksi grafiikantyö vuosilta 1881–1886 sekä kaksi öljyvärimaalausta vuosilta 1887 ja 1890.

Näyttelyn ytimen muodostaa valikoima taiteilijan uran alkuvaiheen piirustuksia, jotka on lainattu hollantilaisesta Kröller-Müller-museosta.

Näyttelyssä nähdään myös kaksi öljyvärityötä: Suomen ainoa Van Goghin teos, Ateneumin taidemuseon Katu, Auvers-sur-Oise vuodelta 1890 sekä Kröller-Müllerin kokoelman Omakuva vuodelta 1887.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 5/2020!

Olohuoneen keskipisteet

1800-luvun lopun puhelimet olivat koristeellisia. Näyttelyn vanhat puhelimet ovat peräisin Huittisten puhelinyhdistyksen kokoelmasta.

Puhelin ja radio olivat merkki varakkuudesta

Suomalaiset ovat aina olleet puhelinkansaa. Vain 18 kuukautta sen jälkeen kun puhelin patentoitiin Yhdysvalloissa vuonna 1877, Helsinkiin rakennettiin ensimmäinen puhelinlinja. Puhelinlinjat yleistyivät nopeasti ja vuonna 1908 Suomessa oli jo yksi puhelin kahtakymmentä ihmistä kohden.

Petäjäveden radio- ja puhelinmuseossa on esillä 1800-luvun lopun puhelinkeskuksia ja puhelinkoneita, joista osaa on käytetty ahkerasti vielä 1900-luvun loppupuolellakin.

– Suomessa käytettiin käsivälitteistä puhelinverkkoa yleisesti 1950-luvulle asti ja vasta vuonna 1972 automatisoitiin viimeinen käsivälitteinen yleisölle tarkoitettu verkko. Vanhat puhelimet ovat kuitenkin säilyneet sisustusesineinä ja käytössäkin aivan viime vuosikymmeniin asti. Aikojen saatossa niitä on esimerkiksi kunnostettu toimimaan kiekkovalitsimilla, kertoo Petäjäveden Viestilaitemuseon Tukiyhdistys ry. sihteeri Esa Salldén.

Puhelinyhdistyksistä valtion verkkoon

Aluksi puhelimet toimivat paikallisissa verkoissa, paikallisten puhelinyhtiöiden kautta. Puhelimia oli vain rikkaimmissa taloissa: esimerkiksi Petäjävedellä puhelin löytyi vain pappilasta, pankinjohtajalta ja nimismieheltä. Kun puhelimet yleistyivät, rikkaat talot uusivat laitteitansa ja myivät käytetyt eteenpäin muille linjaan liittyneille taloille. Siksi esillä olevat puhelimet ovat osittain hyvinkin kuluneita, vaikka niiden viimeistelty muotokieli on vielä hyvin nähtävissä.

– Aina 1950-luvulle saakka niin Petäjävedellä kuin useimmilla muillakin pienemmillä paikkakunnilla oli oma puhelinyhdistys. Valtion puhelinlaitokseen yhtymiseen saakka  piti jokaisen puhelimen haluavan itse vetää korpeen puhelinlinja ja ostaa oma puhelinkone, koska pienillä puhelinyhdistyksillä ei ollut varaa eikä väkeä näitä hommia hoitamaan, Salldén jatkaa.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 4/2020!

Laulua yli rajojen

Oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano rakastaa musiikkia

Haastattelua tehtäessä oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano nauttii kahvia Siuntion-kotinsa terassilla luonnon rauhassa korkeiden kuusipuiden suojassa. Korona-virus on siirtänyt Kansallisopperan suurproduktion Richard Wagnerin Valkyyrian harjoitukset syksyyn.

– En ole ihminen, joka jää kovin pitkäksi aikaa möyrimään murheen alla. Totta kai päällimmäisenä on huoli toimeentulosta ja selviämisestä, mutta kun nykyinen elämänmuotoni on sellainen, että asun perheeni kanssa maaseudulla metsän keskellä päättyvän tien päässä puiden syleilyssä, voin todeta minulla olevan täällä suorastaan tavattoman hyvä olla. Täällä on myös loistavat harjoitteluolosuhteet. Voin laulaa milloin tahansa toisin kuin kollegat, jotka asuvat kerrostalossa, jossa on tietyt säännöt. Harjoittelun lomassa olen myös valvonut pian 12 vuotta täyttävän poikani Aleksanterin
etäkoulunkäyntiä mieheni ollessa ihan oikeissa töissä. Ja kun ilmat ovat tällaiset, on kiva istua ulkona terassilla ja kuunnella lintujen konserttia.

– Uskon nykyisen asumismuotoni olevan syy siihen, etten ole näinä aikoina tuntenut ahdistusta. Hyvänä puolena on ollut totaali pysähtyminen. On ollut aikaa itselle ja perheelle. Olemme tehneet yhdessä risuhommia ja metsäretkiä. Mukanamme on ollut villakoiramme Carlos, joka myös laulaa mielellään.

Johanna Rusanen-Kartano kertoo olleensa aikaisemmin kärsimätön ihminen, mutta vuodet ovat opettaneet rauhoittumaan.

– Jokainen työtehtävä on tuonut mukanaan uusia haasteita etenkin nyt, kun olen alkanut laulaa valtavan isoja rooleja, Wagnerin sankarittaria. Niiden opettelu on vaatinut aivan uudenlaista asennoitumista työhön. Tämä on edellyttänyt kärsivällisyyttä ja asennetta ottaa pala kerrallaan, enempää kuin ei pysty nielemään. Nyttemmin olen alkanut myös opettaa uusia laulajia ymmärtämään hitaan etenemisen ja kirjavan rakentamisen merkityksen.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 3/2020!

”Tanssissa on koko elämä”

La Diva –tanssiteostaan Jorma Uotinen esitti 60-vuotiaana osana 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Kymmenen tuolia nousi helposti käsivarsille. Kuva: Liisa Nojonen

Jorma Uotisen seitsemännen kerroksen töölöläisasunnon iso ikkuna antaa pitkälle alas Runeberginkatua. Näkymä sopii avarasti maailmaa katselevalle, moneen suuntaan antautuvalle tanssitaiteilijalle. Uotinen ottaa päivittäin valoisassa asunnossaan muutaman tanssiaskeleen. Kodissa on oma rauha, mutta vieressä virikkeellinen kaupungin syke.

Uotinen esittää parhaillaan Presidentti Urho Kekkosen roolia Uotinen Goes Kekkonen -teoksessa Tamminiemen museossa. Muun muassa Kekkosen henkilökultin syntymistä tutkailevan teoksen maaliskuun ja syyskuun esitykset myytiin loppuun ja loput keväältä peruutetut esitykset on siirretty syksyyn. Uotinen tuntuu sopivan Kekkosen rooliin kuin nakutettuna. Samaa näköä ja olemusta on, mutta yhdennäköisyys rajoittuu Uotisen mielestä lähinnä kaljuuteen, silmälaseihin ja yli 180 senttimetrin pituuteen. Ruumiinrakenne miehillä on varsin samanlainen.

– Kekkosella oli ihan loppuvuosiin asti hyvä ryhti. Hänen pojantyttärensä Tea Kekkonen oli katsomassa esitystä ensi-illassa. Hän sanoi, että Suomessa on ollut kaksi ryhdikästä miestä – hänen isoisänsä ja Uotinen.

– Saattaa olla, että luonteessakin on jotain yhteneväisyyksiä, mutta kun en tuntenut Kekkosta, ja kaikki perustuu vaan siihen, mitä on kirjoitettu, niin en vedä itse liian pitkälle tämmöisiä johtopäätöksiä, Uotinen naurahtaa vertaukselle myös luonteiden samankaltaisuudesta.

Teatterinäyttämöön verrattuna poikkeuksellinen esityspaikka tekee teoksesta Uotiselle harvinaislaatuisen ja vaativan. Museotilassa pitää huomioida monta asiaa, kuten että joihinkin esineisiin ei saa koskea, ja tilaan mahtuu vain 30 katsojaa kerralla.

Kevään Talentin suorat lähetykset jatkuvat televisiossa, mutta konsertit Tampereen Komediateatterissa ja Porin Rakastajat -teatterissa sekä Unkarin festivaaleilla sekä Senioriliiton Rohkeasti seniori -kampanja on kaikki siirretty syksyyn. Pysyvä ”pesti” on Unicefin Hyvän tahdon lähettilyys, missä tehtävässä muun muassa kenttämatkat apua saaneisiin Vietnamiin ja Keski-Afrikan tasavaltaan ovat jääneet mieleen.

– Tekemistä on sopivasti, koska minulle täytyy jäädä myös vapaapäiviä, jolloin en suorita mitään.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 2/2020!

Karkeaa kauneutta

Cite radieuse de Reze.

Vallankumouksellinen brutalismi

Brutaliami, joka kukoisti 1950–1970-luvuilla, kutsutaan kuvaavasti myös betonibrutalismiksi tai uusbrutalismiksi. Nimitys juontaa juurensa karkeaa tarkoittavasta brutaali-sanasta, ja sitä edustavat rakennukset ovat muotokieleltään puhdaslinjaisia viimeistelemättömine sekä pelkistettyine ja maalaamattomine raakabetonipintoineen. Usein myös seinäpinnoissa ja julkisivuissa on näkyvillä valumuottien jälkiä.

Kansainvälisesti tunnetuimpana tyylin edustajana mainitaan sveitsiläinen arkkitehti Le Corbusier.

Suomalaisessa arkkitehtuurissa brutalismia edustaa arkkitehti Viljo Revell, joka muun muassa on suunnitellut vuonna 1960 valmistuneen, modernin arkkitehtuurimme merkkiteoksiin lukeutuvan, betonista, pronssista ja karkeasta mäntylaudasta rakennetun Vatialan siunauskappelin.

Helsingissä brutalismia edustaa Kaivokadulla sijaitseva, vuonna 1967 valmistunut ”Makkaratalo”, City Center, jonka ovat suunnitelleet arkkitehdit Viljo Revell ja Heikki Castrén. Alun perin rakennuksessa oli Keskuskadun puolella jyhkeät ajorampit, joita pitkin autot pääsivät betonisen parvekekaiteen eli ”makkaran” takana sijainneelle parkkitasanteelle.

Vuonna 1968 valmistunutta arkkitehti Erkki Elomaan piirtämää – nykyään suojeltua – Järvenpään kirkkoa on myös luonnehdittu tyyliltään betonibrutalistiseksi. Kotimaa-lehden lukijat äänestivät sen vuonna 2009 Suomen rumimmaksi kirkoksi.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden vuoden ensimmäisestä numerosta 1/2020!

Palatsi verhoutuu jouluun

Milavidan Palatsissa Tampereella esitellään aatelisperheen joulunviettoa.

Näin herrasväki vietti joulua 1800-luvulla

Museo Milavidassa Tampereella esitellään 1800-luvun lopun herrasväen joulunviettotapoja. Milavidan Palatsin aikoinaan rakennuttaneen von Nottbeckien perheen jouluun kuului muun muassa herkullinen jouluateria ja joululahjojen vaihtamista.

– Joulua valmisteltiin huolella ja sitä varten palatsi siivottiin normaaliakin tarkemmin ja pöytähopeat kiillotettiin juhlakuntoon. Jouluruokia ja -leivonnaisia valmisteltiin pitkään. Jouluksi talo myös koristeltiin muun muassa joulukuusin ja sisään tuotiin joulukukkia kuten hyasintteja ja tuoksuvia syreeninoksia, kertoo Museo Milavidan tutkija Mari Lind.

Joulukuusia joka makuun

Tänä vuonna Milavidassa onkin esillä monta erilaista 1800-luvun tyyliin koristeltua joulukuusta. Iso ja komea patruunan kuusi on koristeltu arvokkain lasikoristein ja marsalkan nauhoin ja sen latvassa on näyttävä joulutähti.

Nuoren patrunessan kuusta koristavat silkkikukat ja latvaenkeli. Lasten kuusessa on karamelleja ja leluja, palvelusväen kuusessa paperikoristeita ja omenoita.

Lisäksi esillä on ajalle tyypillisiä pöytäkuusia.

– Jokainen museovieras voi miettiä, millainen se oma unelmien kuusi olisi. Näyttelyyn liittyvissä työpajoissa voi tehdä myös 1800-luvun tyylisiä joulukoristeita kotikuuseen ripustettavaksi, Lind vinkkaa.

Lind kertoo, että lahjat kuuluivat oleellisesti joulunviettoon, mutta herrasväenkään piirissä ne eivät olleet välttämättä rahallisesti arvokkaita – tärkeämpää oli lahjan henkilökohtaisuus.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2019!

Muusikko & taidemaalari Andyn toinen puoli

Muusikko ei ollut tyytyväinen, että valo paistaa ikkunalle ripustetun maalauksen läpi. Kuva: Pauli Jokinen

– Kun ihokarvat nousevat pystyyn, silloin tiedät, että musiikki tai maalaus koskettaa sydäntä, stara sanoo.

Helsingin Hard Rock Cafen seinille on ripustettu Andy McCoyn maalauksia herttaiseen epäjärjestykseen. Osa on asetettu seinää vasten, toiset on laitettu esille bändiestraadille. Monet riippuvat katosta ikkunan edessä. McCoy katselee ikkunaa vasten olevaa maalausta ja harmittelee, miten valo paistaa taulun läpi ja haalistaa värit.

Hard Rock Cafen asiakkaiden päät kääntyilevät, kun McCoy kiertää ravintolassa esittelemässä maalauksiaan.

Kaikki tuntevat hänet, onhan hän Suomen tunnetuimpia rokkistaroja. Hänen tyylinsä on ikoninen: hattu, koruja, huiveja, teräväkärkiset saappaat.

Mutta hän on kitaransoiton ohella myös taitava maalari.

– Maalaustaide ja musiikki ovat universaaleja kieliä, ja olen hyvä molemmissa, hän tuumaa.

Suomalaista kateutta

McCoyn mukaan sekä musiikissa että maalaamisessa pitää olla sydäntä mukana, muuten ne eivät anna yleisölle mitään.

– Maalauksesta pitää tulla lämpöä sydämeen. Sama juttu musiikissa. Kun ihokarvat nousevat pystyyn, silloin tiedät, että se koskettaa sydäntä. Suomessa tehdään paljon maalauksia, joissa ei ole mitään sanomaa.

Kenen mielestä esimerkiksi Juhani Palmun maalaukset ovat oikeasti hyviä? Ei ainakaan mun mielestä, McCoy tiivistää.

McCoy kertoo, että Suomessa on runsaasti taidealan ihmisiä, jotka eivät haluaisi häntä tänne. Hän arvelee, että syynä saattaa olla pelko tai kateus. Ei haluta, että rokkari pitää taidenäyttelyitä ja astuu muiden varpaille.

– Suomessa on hirveästi kateutta. Ne pelkää minua, koska olen parempi kuin he, hän väittää.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 5/2019!