Antiikki ja Taide -lehden ensimmäinen numero ilmestyi kesällä 2013. Lehti on saanut loistavan vastaanoton niin tilaus- kuin irtonumeromyynnissäkin. Antiikki koko laaja-alaisuudessaan on lehden keskeisintä sisältöä ja runsaasti palstatilaa saavat suomalaiset taideaarteet, taidekeräilijät ja mesenaatit. Antiikki ja taide avautuu myös jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle.

Osta vanhaa persoonalliseen kotiin

Wenzel Hagelstamin mukaan antiikkihuonekalun aitous on kiinni oikeasta aikakaudesta.

Totuus on, että antiikkihuonekalu on ikäänsä suhteutettuna tällä hetkellä aika edullinen. Loistokuntoisilla ja tyylipuhtailla 1700–1800-luvun huonekaluilla on toki arvoa tuhansien eurojen edestä, mutta niitä liikkuu vähän ja kysyntäkin on vähäistä. Esimerkiksi aitoa rokokoota, empireä tai jugendia ei juuri ole tarjolla. Heikon kysynnän taustalla ovat pienet asunnot. Esimerkiksi aito rokokoohuonekalu on sen verran massiivinen kokonaisuus, että se harvaan nykyasuntoon edes mahtuu. Huonekaluilla ei ole juurikaan suoranaisia keräilijöitä. Vanhojen huonekalujen hinnat ovat painuneet alas. Jopa Ikean huonekalusta saattaa joutua maksamaan enemmän kuin vanhasta huonekalusta huutokaupassa, Wenzel Hagelstam sanoo.

Hagelstamin mukaan antiikkihuonekalun aitous on kiinni oikeasta aikakaudesta.

– Esimerkiksi rokokoo huonekalun pitää olla 1700-luvulta tai 1800-luvun alusta. Toisaalta monilla tyylisuunnilla on kerrannaistyyli, joka vaikkapa rokokoolla on tietysti uusrokokoo, joka alkaa 1800-luvulta ja jatkuu aina 1900-luvun alkuun. Rokokoota ja uusrokokoota edustavat huonekalut ovat tyyliltään erilaisia. Rokokoo on tyyliltään pehmeää ja kuviot laajat. Sama pätee esimerkiksi renessanssiin ja uusrenessansiin. Renessanssiin kuuluvat runsaat leikkaukset ja tietty hentous. Tuolit eivät välttämättä ole kovin mukavia istuttaviksi, mutta aikakautensa tyylin mukaisia.

Yksi huonekalujen kuten monen muunkin tavaran tuotantoon vaikutti höyrykoneen keksiminen 1800-luvun puolivälissä.

– Sitä ennen huonekalut olivat taitavien puuseppien käsityötä, mutta höyrykoneen myötä esimerkiksi huonekaluja ryhdyttiin valmistamaan koneellisesti.

Esimerkiksi uusrokokoota on tämän takia valmistettu aika paljon verrattuna rokokoohon.

– Uusrokokoolla kuten kaikilla kerranaistyyleillä voi olla valmistajansa tänäkin päivänä.

Lyhyt historia näkyy huonekaluissA Hagelstam muistuttaa, että Suomen historia on lyhyt verrattuna naapurimaihin tai Saksaan.

– Tyylisuuntien suhteen Saksa oli paljolti mallimaa. Esimerkiksi jugend on sanana käytetty Suomessa Itävallassa ja Saksassa. Pietarissa ihailtiin 1800-luvulla ranskalaista tyyliä ja Napoleon toi empiren Venäjälle. Venäjältä muutti Suomeen 1800-luvun puolivälissä venäläisiä vauraita sukuja jotka toivat mukanaan huonekaluja. Sitä ennen ei Suomessa juurikaan venäläisvaikutteisia huonekaluja ollut, vaan vaikutteet tulivat Ruotsista tai Saksasta.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 4/2018!

Kuuro nero

Wäinö Aaltonen oli opportunisti, joka toimi aina sen mukaan, mistä tuuli puhalsi

Taiteilijana Wäinö Aaltonen osasi olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän myös osasi tehdä ajan henkeen sopivaa oikeanlaista taidetta. Hänen vaikutustaan lisäsi se, että hänestä tehtiin akateemikko ensimmäisten joukossa. Wäinö Aaltonen osallistui hyvin pitkään ja aktiivisesti suomalaiseen taide-elämään aina 1960-luvulle asti. Hän myös koulutti nuoria taiteilijoita ottamalle heitä avustajikseen ateljeehensa ja vaikutti tälläkin tavoin suomalaiseen taidekenttään.

– Wäinö Aaltosta on vaikea luonnehtia muuten kuin toteamalla, että hän oli opportunisti. Hän toimi aina sen mukaan, mistä tuuli puhalsi. Esimerkiksi ennen sisällissotaa hän paini Turun työväenyhdistyksen painisalilla punaisena tunnetun Robert Oksan kanssa. Niinpä häntä myös pidettiin työväenyhdistyksen miehenä. Mutta heti sisällissodan jälkeen hän kuitenkin osallistui sodan muistomerkkien suunnittelukilpailuihin, joten tässäkin suhteessa tuuli kääntyi. Mutta minkälaisia veistoksia hän sitten teki, on eri asia. Ne eivät aina olleet valkoisen Suomen ihanteiden mukaisia, Wäinö Aaltosen museon tutkija Jonni Saloluoma kertoo.

Patsaalle vaihdettiin pää

Kun Tampereelle haluttiin pystyttää ajan hengen mukaisesti sisällissotaa kuvaava uhitteleva veistos, Aaltosen ehdotuksessa oli ateenalaistyyppinen atleetti, alaston mies, joka piteli polvistuneena kypärää kädessään.

Tällaista enemmänkin surumielistä ja nöyrtyvää hahmoa ei hyväksytty lainkaan!

– Wäinö Aaltonen oli käyttänyt mallina ystäväänsä Robert Oksaa, tätä punaista painijaa. Ja kun tämä selvisi, se oli omiaan lisäämään työn skandaalimaisuutta. Sittemmin työ kiersi ympäri Pohjoismaita ja oli muun muassa Kööpenhaminassa esillä herättäen runsaasti huomiota, kunnes se haluttiin Savonlinnan Säämingin sankarivainajien muistomerkiksi, mutta sillä ehdolla, että veistoksen pää vaihdettaisiin. Malliksi tuli Aaro Hellaakoski, mutta ruumis on edelleen Robert Oksalta.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 3/2018!

Upeita maalauksia ja iloisia juhlia

Eero Järnefeltin äidin Elisabet Järnefeltin muotokuva.
Taiteilija Eero Järnefelt eli Suvirannassa

Eero Järnefelt maalasi kotonaan Tuusulassa unohtumattomia maisemia ja muotokuvia. Tunnelmallisessa hirsitalossa eli monipuolisesti taiteellinen suku. Myös kuuluisat vieraat viihtyivät.

Järvenpään seurakuntaopiston vieressä Järvenpääntien varrella häämöttää keltainen puutalo. Talven ensimmäisiä pakkaslumia on satanut. Talo pilkottaa puiden lomasta. Talon katolla on lunta.

Sisällä paljastuu osa Tuusulanjärven taiteilijayhteisön keskeistä kulttuuriperintöä, jota loivat Eero Järnefeltin ohella lähitaloissa muun muassa Pekka Halonen, Jean Sibelius sekä Juhani Aho vaimonsa Venny Soldan-Brofeltin kanssa.

Suvirannan taloa asuttaa Eero Järnefeltin tyttären poika Juhani Kolehmainen yhdessä vaimonsa Anna-Kaisan kanssa. Kolehmainen tulee ovelle vastaan ja siirrymme avaraan ateljee -saliin juttelemaan pehmeille, antiikkisille nojatuoleille.

Ateljeessa syntyi iso osa Eero Järnefeltin maalauksista, kuten suuret maalaukset Helsingin yliopiston juhlasaliin, monet muotokuvat, maisemataulut sekä alttaritaulu Johanneksen kirkkoon.

Taide osa miljöötä

Juhani Kolehmainen on asunut Suvirannassa koko lapsuutensa ja uudelleen vuodesta 1985 lähtien. Mitä perinteikäs talo merkitsee hänelle?

– Jos on talossa asunut lähes koko ikänsä, siihen on kiintynyt kuin vaimoonsa. Ei voi olla muuta paikkaa kuin tämä. Minun oli aikanaan vaikea siirtyä työsuhdeasuntoon Helsinkiin, Eläke-Varman toimitusjohtajan tehtävästä parikymmentä vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Kolehmainen kertoo.

– Meikäläinen nauttii hyvästä taiteesta ja katsoo sitä paljon, mutta kun tämä on koti ja me olemme täällä koko ajan, ei sitä sillä tavalla ajattele. Eikä talon taiteelle ole koskaan tullut vahinkoa. Lapset ja lapsenlapset ovat ymmärtäneet, että taide on osa miljöötä eikä sitä saa räplätä, Kolehmainen jatkaa.

Talon sisustus ja kalustus on suurelta osin alkuperäistä. Juhani Kolehmainen arvioi, että talon seinillä on noin 200 maalausta, joista iso osa on hänen isoisänsä Eero Järnefeltin tekemiä. Lisäksi on perittyä ja ostettua taidetta.

Alkuperäisesineistöä talossa on runsaasti, kuten renessanssipöytä, mallipöytä, maalaus­teline, maalaustarvikekaappi, shakkipöytä, kolmejalkainen maalausjakkara, pensseleitä ja kankaanpingotuspihdit, joilla Juhani Kolehmainen nuorena miehenä pingotti monia maalauskankaita Laura-äidilleen.

Talon sydämen, ateljeen eli atelierin kalustukseen kuului myös suuri pöytä, jonka mahtavat lankut Eero Järnefelt sai lahjaksi ystävältään taidemaalari Juho Rissaselta. Pöytä sekä parven alla sijaitsevan seurustelunurkkauksen sohvapöytä ja ateljeen tuolit olivat taiteilijan itsensä tekemiä.

Lue lisää Antiikki & Taide -lehden numerosta 1/2018!

Ideat ovat loputon maailma

Eero Aarnio tunnetaan muovin ja lasikuidun käytön edelläkävijänä myös valaisimissa.
Sisustusarkkitehti, muotoilija Eero Aarnio, 85, on suomalaisen designin kärkinimi. Legendaarisen Pallotuolin ohella Aarnion valaisimet ovat saavuttaneet suursuosion.

Tein ensimmäisen valaisimeni ensimmäiseen omaan asuntoomme, jonka olimme vaimoni Pirkon kanssa ostaneet Puotilasta vuonna 1962. Moni perii erilaisia mööpeleitä, mutta me emme olleet perineet mitään, vaan piti aloittaa ihan alusta. Näin ollen myös oman kodin valaisimet oli valmistettava itse. Aloitin leikkaamalla suorakaiteen muotoisesta pahvista varjostimen ja tein siitä rullan, jonka läpi työnsin Pirkon pitkiä sukkapuikkoja ja sitten rullasin lampun kiinni. Valaisin roikkui sähköjohdossa, ja se olikin hyvä keittiönlamppu, johon tuli lämmin valo eikä sähkölamppuakaan näkynyt. Se oli aika hassu ja oli meillä monta vuotta, vaikka olikin tarkoitettu väliaikaiseksi, Eero Aarnio muistelee.
Hänellä on takanaan pitkä avioliitto Pirkko-vaimonsa kanssa.
– Tapasimme vuonna 1953 viipurilaisen osakunnan Pamauksen juhlissa, ja siitä se lähti. Menimme avioon vuonna 1956, ja kolme vuotta sen jälkeen syntyi ensimmäinen lapsemme, Marja-Leena. Toinen tytär, Rea, syntyi 1961. Heillä kummallakin on tyttö ja poika, joten lastenlapsia meillä on yhteensä neljä.
Pirkko Aarnio on valmistunut logonomiksi, puheen ja äänenkäytön opettajaksi. Työ vei hänet kuitenkin televisioon, Pasilaan ja Ratakadulle, Tesvisioon. Hän on esiintynyt lukuisissa suorissa lasten lähetyksissä ja tehnyt kaikkiaan kolmisenkymmentä vuotta tv-työtä, muun muassa Niksulan Tv:ssä.
– Meillä on ollut Pirkon kanssa 17 kotia avioliittomme aikana. Niistä kaksi isoa omakotitaloa on itse suunniteltu ja rakennettu. Ja kaikissa niissä on myös ollut itse tehdyt lamput.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2017!

Siida – ikkuna saamelaisuuteen

Saamelaismuseo Siidassa vierailee vuosittain noin 120 000 kävijää. Siida viettää ensi vuonna 20-vuotisjuhlaa.
Inarin kirkonkylässä asuu vain 700 ihmistä, mutta paikan kulttuurielämä on hämmästyttävän vilkasta. Inarissa järjestetään vuosittain kansainvälisiä musiikki-, elokuva- ja poikkitaidetapahtumia. Kylän varsinainen vetonaula on saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida, jossa vierailee vuosittain peräti 120 000 ihmistä ympäri maailman.

Ulkomuseona toimintansa aloittanut Saamelaismuseo Inarissa on maailman ensimmäinen saamelaismuseo ja Suomen ainoa saamelaiseen elämäntapaan keskittynyt museo. Siidassa toimivat yhteistyössä Saamelaismuseo (Suomen saamelaisten kansallismuseo) sekä Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskus. Kahden kuluneen vuosikymmenen aikana museo on kasvattanut toimintaansa valtavasti.
– Saamelaismuseon historia alkaa 1950-luvun lopulta, jolloin havahduttiin siihen, että saamelaisesineistöä olisi tärkeää kerätä ja taltioida. Vuonna 1960 Siidan paikalle tuotiin hirsirakennuksia, joihin saatiin näytteille saamelaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin liittyviä asioita. Vuonna 1998 valmistui Juhani Pallasmaan suunnittelema Siidan päärakennus, johon pystytetty perusnäyttely kertoo saamelaisten historiasta ja kulttuurista sekä Pohjois-Lapin luonnosta. Siidassa järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä, joissa muun muassa saamelaiset nykytaiteilijat töineen pääsevät esiin, tarkentaa museonjohtaja Sari Valkonen.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 5/2017.

Antiikkimeklari erottaa aidon väärästä

Noin 100 vuotta vanha juhlasalin piippuhylly ja 7 pitkäpiippua hopealyötteineen sopii moneen kotiin.

Huudot alkavat nollasta

 

Janakkalalainen meklari Petri Vuorinen pistää tavaran liikkumaan vauhdilla. Tuhansien eurojen kohteet menevät kaupaksi muutamassa minuutissa. Ostajan valppauden pettäminen hetkeksi voi viedä kaupan sivu suun. 

Huhtikuun huutokaupassa Timo Sarpanevan Blue Bird ja Tapio Wirkkalan  Jäävuori-maljakko on myyty parissa minuutissa 1700 ja 1400 euron hinnoilla. Vuorinen kehottaa tutustumaan esineisiin etukäteen. Kun myynnissä on tuhatkin kohdetta, ei meklari ehdi niitä kovasti esitellä. Blue Birdin ja Jäävuori-maljakon kohdalla Vuorinen käyttää esittelyyn muutaman minuutin. – Blue Birdejä on valmistettu tiettävästi neljä kappaletta. Sarpaneva vuokrasi hytin Nuutajärveltä yhdeksi päiväksi ja valmisti tuona päivänä muutaman kappaleen. Tiedän yhden Blue Birdin olinpaikan tämän lisäksi, kaksi muuta ovat minulle tuntemattomissa paikoissa. Tämä on signeerattu ja virheetön. Wirkkalan taidelasimalja Jäävuori on harvinaisuus, jonka olen muutaman kerran aikaisemmin tavannut.

Pohjahintoja ei tunneta

Suuret ikäluokat ovat ikääntymässä ja perikunnille kertyy tavaraa. – Nuorilla ikäpolvilla on tavaraa omastakin takaa usein nurkat täynnä ja esimerkiksi uutta irtaimistoa ei saa enää mihinkään mahtumaan. Vanhan tavaran tai antiikin arvostuskaan ei ole kaikkien silmissä kovin korkealla. Vuorinen kiertää yksityiskoteja ympäri maata. Myös asiakkaat tuovat tavaraa huutokauppahuoneelle. – En osta kun poikkeustapauksissa. Otan tavaran myyntiin 16 prosentin provisiolla ja arvonlisävero päälle mikä tekee 19,84 prosenttia. Pohjahintoja ei ole, mutta kullalle ja hopealle on meillä sulatushintatakuu. Jokaisella tavaralle asetetaan arvioitu lähtöhinta. – Arviohinta ei ole suinkaan sitova, vaan suuntaa antava. Huudot alkavat silti nollasta, joten lähtöhinta voi olla lopullista huutohintaa pienempi tai suurempi. Ennakkotarjouksia voi tehdä poikkeuksellisesti netissä, paperilla tai puhelimitse jo ennen varsinaista huutokauppaa. Vuorisen toimintamalli takaa huutokauppaan sähäkkyyttä ja nopeutta. Myytävät esineet näkyvät vain muutamia kymmeniä sekunteja salin tv-ruuduissa. – Oivaltava ostaja on vahvoilla, mutta ennakkotutustumisella voi tehdä hyviä kauppoja. Ostajan on syytä tutustua myyntituotteisiin etukäteen ja miettiä oman tarjoushaarukkansa budjetin antamissa raameissa. Huutokauppaa edeltävällä viikolla nettisivulla käy 100 000 ihmistä tutustumassa tavaroihin.

Taiteesta ei aina saa selvää

Suomalaisista kodeista päätyy Vuoriselle myyntiin joskus harvinaisiakin esineitä. – Suomalainen lasi on pitänyt hintansa, kun kyse on tunnetusta taiteilijasta ja harvinaisesta esineestä. Arabian leima ei tee esineestä sinänsä arvokasta. Vuorinen meklaroi neljä muumimukia muutamalla kympillä mutta toisaalta yksi harvinainen saman sarjan joulumuki menee 130 eurolla. – Kyse on aina harvinaisuudesta. Jos jotakin on valmistettu suuria sarjoja, hinta on aina alhaisempi. Suomalainen design ja valaisimet ovat kovassa huudossa samoin hyväkuntoiset antiikkihuonekalut. Taidetta kysyvät keräilijät, mutta taiteen myynnissä tulee olla varovainen. Huhtikuun huutokaupassa oli myynnissä väitetty Ilja Repinin teos. Paino on sanalla väitetty. Venäläisten taiteilijoiden teosten aitoutta on hyvin vaikea määritellä, koska aitoustodistuksia saa rahalla. Esimerkiksi tämä taulu näyttää hyvin aidolta niin aiheen kuin tyylinkin perusteella. Aihe kuvaa ukrainalaista maataloa ja juuri sellaisessa ympäristössä Repin nuoruudessaan eli. Kehykset näyttävät myös vanhoilta. Meidän on kuitenkin myytävä taulu väitettynä teoksena. Sen sijaan esimerkiksi Albert Edelfeltin heliogravyyri alkuperäisillä kehyksillä tai Olli Joen suurikokoinen maalaus ovat aitoja. Viimeinen huuto Repinistä oli vajaat 1000 euroa, Ojan taulusta 2000 ja Edelfeltistä 1200 euroa

 

 

Postikorttien keräily on kiehtovaa

Merkki Albertin omistaja Harri Kuusisto päätti jo pikkupoikana, että hän perustaisi jonain päivänä postimerkkiliikkeen. Merkki Albert on palvellut keräilijöitä jo vuodesta 1983 lähtien.

Marsalkan, kotiseudun ja taiteilijoiden kuvat kiinnostavat

Helsingin Annankadulla sijaitseva Merkki-Albert on keräilijän aarreaitta. Liike on pullollaan postimerkkejä, postikortteja sekä vanhoja kirjekuoria, ja valokuvia.
Kaikki sai alkunsa kauppias Harri Kuusiston omasta keräilyharrastuksesta.
– Keräilin postimerkkejä jo pikkupoikana jolloin päätin, että jonain päivänä toteuttaisi haaveeni omasta postimerkkiliikkeestä. Keräilen edelleen, tosin keräilykohteet ovat osin muuttuneet vuosien varrella. Kauppiaan pitää muistaa olla maltillinen, itse ei voi kerätä kaikkea mahdollista, Harri toteaa.
Tällä hetkellä Harrin intohimon kohteet löytyvät Suomen filateliasta.
– Kerään vuoden 1885 merkkimallia innolla, vuosia 1901-1911 suorastaan intohimoisesti. Koko maailman merkeistä kerään loistoleimattuja merkkejä vuosilta 1840-1931, Harri kertoo.

Keräilyllä on tapana rönsytä

Moni postimerkeistä aloittanut onkin laajentanut keräilyharrastuksensa postikorttien maailmaan.
– Postikortit ovat olleet omassa liikkeessäni mukana alusta asti. Olinkin ensimmäisiä kauppiaita, joka panosti korttipuoleen. Vaistosin varhain, että postikorteissa oli tulevaisuutta. Olin oikeassa, 1980-luvun lopulla postikorttien keräilyboomi kasvoi voimallisesti ja on jatkunut kiivaana tähän päivään saakka, Harri kertoo.
1980-luvulla naiset innostuivat miesten ohella keräilystä. Naisten myötä postikorttien kysyntä kasvoi entisestään. Nykyisin niin postimerkkien kuin postikorttienkin keräily on yhtäläisesti miesten ja naisten, varttuneemman väen, kuin nuortenkin harrastus.
– Postimerkkien keräilyllä on pitkä historia. Postimerkkejä on kerätty ensimmäisestä 1840-vuoden merkistä lähtien, pian jo 180 vuotta. Monissa perheissä vaarit ovat aloittaneet keräilyn, ja isät ja edelleen lapset ovat perineet kokoelman. Ihmisillä on yleisesti tietoa postimerkkien keräilyarvosta, Harri sanoo.
Postikorttien keräily on postimerkkeihin nähden nuorta.
– Postikortteja on kerätty vasta muutama kymmenen vuotta. Kaikki eivät edelleenkään miellä kortteja keräilyesineiksi. Ihmiset saattavat tuoda liikkeeseen merkkejä ja lähetyksiä nähtäväksi, ja yllättyvät siitä, että kortit ovat nekin haluttuja keräilykohteita, Harri toteaa.

Kotiseuturakkaus voimissaan

Keräilijöiden haluamat merkki- tai korttiaiheet kumpuavat useimmiten heidän omasta elämän piiristä.
– Työ, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet nostavat esiin korttiaiheita tai merkkien kuva-aiheita, joita halutaan kerätä. Toiset keräävät sekä kortit että merkit, Harri kertoo.
Kotiseutu määrittää monien keräilykohteet.
– Jokainen meistä on lähtöisin joltakin seudulta, tietyltä maantieteelliseltä alueelta. Postikorttikeräilyssä ja oman paikkakunnan maisemakuvissa näkyy rakkaus kotiseutuun. Keräilyn myötä voi palata juurilleen, lapsuuden rakkaisiin paikkoihin. Itse olen kotoisin Tampereelta, josta olen ammentanut omat keräilyvaikutteeni. Olen kerännyt muun muassa Tampere-aiheisia, vanhoja kortteja.
Kotiseutukorttien ohella suosittuja ovat erilaiset taiteilijakortit.
– Esimerkiksi Osmo Omenamäen kortit ovat olleet pitkään suosiossa. Uutena suosikkina nousussa ovat Virpi Pekkalan kortit. Taiteilijakorttien keräilijät arvostavat omintakeista tyyliä tehdä kortteja ja he myös pitävät siitä, jos taiteilijaan saa suoran kontaktin, Harri sanoo.

Keräily elää muodin mukana

Harrin mukaan muodit vaihtuvat myös keräilyn saralla. Jokin asia nousee pinnalle toisten kohteiden jäädessä taka-alalle. Uudet muotivirtaukset elävöittävät keräilyn kenttää.
– Jonkin keräilyvirtauksen syntyminen on mielenkiintoinen ilmiö. Jostain syystä käy siten, että jotkut ihmiset alkavat kiinnostua tietyistä asioista ja kysellä samojen artikkelien perään, mikä luo markkinoita. Jossain määrin netti on muokannut keräilyharrastusta. Verkossa tieto kulkee ja tavara vaihtaa omistajaa entistä helpommin, Harri pohtii.
Tietyt, perinteiset keräilykohteet pitävät kuitenkin pintansa muuttuvassa maailmassa.
– Ennen kerättiin maakokoelmia, jokaiselle postimerkille oli yksi merkkipaikka. Tämä keräilymuoto on pitänyt asemansa. Uusin muotivirtaus ovat yhden kehyksen kokoelmat. Kyse ei ole niinkään rahallisesta panoksesta, vaan oivaltamisesta ja tietämyksestä. Runsasta tietopohjaa vaativa postihistorian kerääminen on mielenkiintoinen ja nouseva suuntaus, Harri kertoo.

Aaltoja Helsingissä

Alvar Aallon ateljee Munkkiniemessä.

Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ Helsingissä on pieni ja huomaamaton, vaikka se sijaitsee vilkkaalla paikalla. Moni on sen nähnyt, mutta harva sitä tunnistaa Aallon työksi. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa arkkitehdin. Etenkin ovenkahva on tuttua Aaltoa.
Kyseessä on paviljonki Erottajan risteyksessä Mannerheimintien päässä. Nykyään se toimii parkkihallin sisäänkäyntinä ja on varmasti arkkitehtonisesti arvokkaimpia parkkihallin sisäänmenokäytäviä koko maassa. Paviljonkia on vuosien saatossa muokattu ja korjailtu. Välillä se on saanut rauhassa rapistua, kunnes rakennus on taas entisöity.
Paviljongin historia ulottuu vuoteen 1941. Helsingin kaupunki halusi elävöittää Erottajan väestönsuojan sisäänkäyntiä ja järjesti kutsukilpailun. Aallon ehdotus Hurra för den lilla skillnaden voitti. Arkkitehti oli suunnitellut paviljongin koristukseksi veistoksen ja kivistä rakennetun aukion. Sodan takia kaikkia Aallon suunnitelmia ei toteutettu ja rakennuskin valmistui vasta vuonna 1951.

Munkkiniemeen koti ja toimisto
Munkkiniemestä tuli Aallon ja hänen puolisonsa Ainon koti 1930-luvulla. Aikaisemmin he olivat asuneet Jyväskylässä ja Turussa. Aalto suunnitteli Munkkiniemeen Riihitiellä ateljeekodin, joka valmistui vuonna 1936. Rakennus toimi sekä asuntona että arkkitehtitoimistona. Rakennus tunnetaan myös Villa Aaltona.
Riihitien asunnon pintamateriaali on tummaa puurimaa. Toimistosiipi puolestaan on valkoiseksi kalkittua tiiltä. Pihan puolelle avautuu suuri terassi. Julkisivu on hyvin pelkistetty. Monet ratkaisut viittaavat funktionalismiin, joka oli tyylisuuntana lyömässä läpi. Rakennus oli Aallon ensimmäinen työ Helsingissä.
Vuonna 1955 Aalto suunnitteli Munkkiniemen Tiilimäkeen uuden toimistorakennuksen. Valkoisen aidan reunustaman rakennuksen julkisivu on vielä pelkistetympi kuin Riihitien asunnon: Seinässä ei ole ikkunoita lainkaan. Rakennusmateriaali on niin ikään valkoista tiiltä. Sivuseinistä puolestaan avautuu suuret ikkunat kahteen ilmansuuntaan.
Vuonna 1963 rakennukseen valmistui lisäosa, jossa on keittiö ja ruokatiloja. Sisäpihalla on amfiteatterimainen tila.

Pronssinen Rautatalo
Vuonna 1955 valmistui Rautatalo aivan Helsingin ydinkeskustaan, nykyisin kävelykatuna olevan Keskuskadun varrelle. Rakennus valmistui haastavaan historialliseen ympäristöön: vieressä on kaupungin vanhimpien talojen joukkoon lukeutuva Domus Litonii, vastapäätä jylhä Stockmannin tavaratalo ja kivenheiton päässä Esplanadin puisto. Nimestäkin voi päätellä, että Rautatalo valmistui rautakauppa-alan keskusjärjestölle. Aalto valitsi rakennuksen julkisivumateriaaleiksi lasin, kuparin ja pronssin.
Rautatalon arvokkain tila on niin sanottu Marmorihalli, jonne suurelta yleisöltä on nykyään pääsy kielletty. Aikaisemmin se on toiminut kahvilana. Marmorihalli on kolmen kerroksen korkuinen ja sen valaisu sijoitettiin kattoon. Hieman vastaava tila löytyy Aallon suunnittelemasta Sähkötalosta, joka on Kampissa. Marmorihalli sai nimensä lattian marmoripinnasta. Aalto on monessa muussakin rakennuksessa käyttänyt marmoria. Tunnetuin esimerkki lienee Finlandia-talo.

Jacobssonien koti kuvastaa aikaansa

Salonki oli talon edustushuone. Kustavilaisen sohvaryhmän yläpuolella tukholmalaisen mestarin Per Henrik Beurlingin valmistama seinäkello ja skotlantilaisen taiteilijan George Ogilvy Reidin maalaus Salaliitto.

1800-luvun porvariskodin komeus ja ajan mieltymykset hyvin esillä Ett hem -museossa

Sisustus Piispankadun rakennuksessa Turussa onkin aito, niin kustavilaistyyliset kalusteet kuin isännän, konsuli Alfred Jacobssonin kirjat tai emännän, rouva Hélène Jacobssonin astiatkin, taikka pariskunnan hankkimat monet arvotaulut. Miljöökin on sikäli aito, että rakennus edustaa Jacobssonien aikakautta. Talo ei kuitenkaan ole Jacobssonien alkuperäinen koti, johon museo aikanaan perustettiin, vaan Hämeenkadulla sijainnut rakennus jäi sodan jalkoihin. Tavarat pakattiin varastoon, ja sodan päätyttyä rakennus katsottiin niin huonokuntoiseksi, että se purettiin.
– Silloin näytti siltä, että museotoiminta loppuisi siihen, ja tavarat olivatkin pitkään varastoituna, kertoo intendentti Ulrika Grägg.
Syksyllä 1957 kuitenkin heräsi ajatus museon uudelleen järjestämisestä. Åbo Akademin säätiö päätti sijoittaa museon puutaloon Piispankatu 14:ään.
– Uusi puurakennus on tosin on vaatimattomampi kuin Jacobssonien alkuperäinen kivitalo, mutta se edustaa kuitenkin samaa arkkitehtonista tyylikautta ja samaa porvarillista kulttuurimiljöötä, Grägg toteaa.
– Talojen huonejärjestyksessä oli paljon yhtäläisyyksiä, joten museon sijoittaminen onnistui hyvin. Mutta koska tilat ovat pienemmät, useita kalustoryhmiä ja runsaasti esineistöä on jouduttu jättämään pois.
– Esimerkiksi Alfred Jacobssonin kirjoista täällä on esillä vain pieni osa.
Ett hem -museon perustaminen oli Jacobssonin pariskunnan tahto. He määräsivät testamentissaan, että Hämeenkadun varrella oleva talo irtaimistoineen lahjoitetaan Åbo Akademin säätiölle ja koti säilytettäisiin museona.
Rouva Hélène Jacobsson kuoli vuonna 1928 ja konsuli Alfred Jacobsson vuonna 1931. Museo avattiin yleisölle 29. toukokuuta 1932 ja sen toiminta jatkui sodan puhkeamiseen 1939 saakka alkuperäisessä rakennuksessa Hämeenkadulla.

Hämeenkadulta Piispankadulle
Jacobssonien Hämeenkadun kivirakennus oli tyypillinen klassisistinen rakennus, joka oli rakennettu Turun palon jälkeen. Alfred oli jo vuonna 1876 lunastanut rakennuksen itselleen.
Rakennus oli kaksikerroksinen vintti- ja kellarikerroksineen.
Päärakennuksen lisäksi tontilla oli useita piharakennuksia mm. talli, navetta ja talonmiehen talo. Ensimmäisessä kerroksessa oli keittiö, keittäjän huone, tarjoiluhuone, pikku keittiö, ruokasali ja läntisessä siivessä oli Alfredin konttorihuoneet.
Toisessa kerroksessa oli edustushuoneet ja iso salonki, sen lisäksi perheen yksityiset huoneet, Hélènen huone, Hélènen budoaari, makuuhuoneet, Alfredin huone ja kirjasto.
Talon renessanssityylinen julkisivu oli rakennettu Turkulaisarkkitehti Charles Johnssonin piirustusten mukaan, mutta jälkeenpäin tämä muokattiin todennäköisesti C.L. Engelin mukaan.
Alkuperäisen Hämeenkadun talon ja nykyisen Piispankadun talon välillä on monenlaisia yhtäläisyyksiä. Myös Piispankadun rakennuksen on piirtänyt sama arkkitehti Charles Johnsson.
Puutalo sai molemmin puolin sivuflyygeleitä ja edusti tyypillistä 1800-luvun turkulaista rakennuskantaa. Vuosien varrella talo on toiminut yksityiskotina, mutta myös oppilaskotina saaristolaisoppilaille.
Molemmilla rakennuksilla oli myös sama rakennuttaja, silloisen asessorin, sittemmin Turun Hovioikeuden presidentti Carl Robert Procopé. Hän oli tilannut kivitalon piirustukset 1832, joskin hän myi talon hovioikeudenneuvos C. W. Fagerströmille jo ennen kuin talo oli valmistunut.

Didrichsenin taidemuseo

Sisänäkymä museosiivestä 2014 lähes vuoden kestäneen peruskorjauksen jälkeen. Keskeisiä painopisteitä olivat saavutettavuuden lisääminen sekä turvallisuustason nostaminen vastaamaan kansainvälisten museoiden standardeja.

Taidetta rakastavan parin luomus taiteen ystäville

Syksyllä 1927 saapui Suomeen liikematkalle tanskalaissyntyinen Gunnar Didrichsen (1903-1992). Jo maailmaa nähnyt nuori liikemies huomasi alueella menestymisen mahdollisuuksia; Suomen markkinoilla näytti olevan tilaa kansainvälisille tuotemerkeille.
Jo seuraavana vuonna Didrichsen perusti 1928 Helsinkiin yrityksen, Transmeri Oy Ab:n – tuotteita yli meren. Liikemiehen vaisto oli osunut oikeaan; yritys lähti kasvuun.

Yhteinen rakkaus taiteisiin
Tekisi mieli sanoa, että Didrichsenin taidemuseon henkinen peruskivi laskettiin jo vuonna 1939, jolloin hoikka, vaalea Gunnar Didrichsen tutustui viehättävään suomenruotsalaiseen Marie-Louise Granfeltiin (1913–1988). Osoittautui pian, että heillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat kauniin luonnon, hyvän arkkitehtuurin ja ennen kaikkea hyvän taiteen ystäviä.
– Niinpä Marie-Louise ja Gunnar avioituvat vain muutaman kuukauden intensiivisen seurustelun jälkeen, kertoo Didrichsenin taidemuseon intendentti Maria Didrichsen. Hän on Didrichsenien nuorimman pojan, nykyisen museonjohtaja Peter Didrichsenin puoliso.
1940-luvulla Didrichsenit olivat kiinnostuneet nimenomaan kotimaisen kultakauden taiteesta. Molempien voimakas kiinnostus taiteeseen johti pian ensimmäiseen yhteiseen teoshankintaan, Pekka Halosen ”Ateria”-maalaukseen vuodelta 1899.
Yksityiskokoelmista ostettiin muun muassa Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin maalauksia.
Taidehankinnoista tuli pariskunnan yhteinen intohimoinen harrastus. Varsin pian satunnaiset teoshankinnat muuttuivat järjestelmälliseksi taidekokoelman keräämiseksi.
Taidevalintoja ohjasivat pariskunnan esteettiset mieltymykset. Periaatteena oli hankkia taideteokset yhteistuumin: niiden tuli miellyttää molempia.
– Mieheni Peter on kertonut, että jos joskus tuli erimielisyyttä jostakin teoksesta tai hankinnasta, niin kyllä se oli äidin ääni, joka ratkaisi, Maria Didrichsen hymyilee.