Antiikki ja Taide -lehden ensimmäinen numero ilmestyi kesällä 2013. Lehti on saanut loistavan vastaanoton niin tilaus- kuin irtonumeromyynnissäkin. Antiikki koko laaja-alaisuudessaan on lehden keskeisintä sisältöä ja runsaasti palstatilaa saavat suomalaiset taideaarteet, taidekeräilijät ja mesenaatit. Antiikki ja taide avautuu myös jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle.

Pikkutuhma rokokoo

François Boucher: ”Madame de Pompadour” (1756), kuningas Ludvig XV:n virallinen rakastajatar ja pitkäaikainen ystävä, mesenaatti, vallankäyttäjä ja rokokoomuodin esikuva.

Historiallisiin tyyleihin perehtynyt asiantuntija Hanna Pulla kertoo, että rokokoo oli ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, jonka vaikutus ulottui myös muille aloille.

– Tyylille tunnusomaista oli kepeys, leikillisyys, taipuisa ja sirous sekä vaalea väriasteikko, hän kuvaa.

– Tyylin nimitys tulee sille tunnusomaisista koristeaiheista ja ornamenteista, joita loi italialaissyntyinen suunnittelija Juste-Auréle Meissonnier.

– Rococo ja Rocaille tarkoittivat alun perin puutarha-arkkitehtuurissa suosittua kivistä, simpukoista tai koralleista tehtyä sommitelmaa, mutta nimitystä käytettiin myös pilkkanimenä.

– Rokokoo syrjäytti sitä edeltäneen raskaan barokin, jonka tilalle haluttiin valistusajan hengen mukainen kevyempi, aistikkaampi ja valoisampi vaihtoehto.

– Rokokoossa voi aistia ajan hengen mukaista vapautumista. Siinä myös rikottiin vallalla olleita sääntöjä ja edettiin epäsymmetrisyyteen ja rönsyilevyyteen. Aikaisemmin suositun kultauksen käyttöä vähennettiin. Seiniä koristeltiin listoilla tai maalaten muodostetuilla kentillä, kehysteillä ja myös paperi- ja kangastapetit tulivat muotiin.

– Rokokoo ajoittuu Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n aikaan, ja sen keskus oli Pariisi. Englannissa rokokoo tunnetaan kuningatar Annan mukaan Queen Anne -tyylinä, jossa kalustesuunnittelija Thomas Chippendalen huonekalumallit muodostavat oman tyylilajinsa.

Sohvilla lepäillen

Rokokoon suosikkihuonekalu oli sohva, joita oli hyvin monenlaisia. Oli muun muassa canapé-, seslonki- ja ammesohvia. Kalusteita ei enää sijoitettu pitkin seinänviertä, vaan niistä muodostettiin muun muassa sohva- ja istumaryhmiä. Tuolit suunniteltiin siten, että niissä oli mukava istua. Myös lipastot tulivat käyttöön. Niistä tyypillinen oli pulleamuotoinen ”mahapiironki”.

Myös kiinalaiset sermit ja huonekalut olivat suosittuja. Kiinalaisuus ”chinoisserie” oli muodissa ja Kaukoidästä tuli myös uusia materiaaleja, jalopuuta ja upeita kankaita.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 2/2019!

Mies, joka valaisi Suomen

Lumihiutale-valaisimessa on 120 messinkilangasta valmistettua ”lumihiutaletta”, jotka luovat ympärilleen salamyhkäisiä varjoja.

Paavo Tynell kasvoi peltisepästä suunnittelijaksi

Kolme suunnittelija Paavo Tynellin Lumihiutale-valaisinta lähti ulkomaalaisen ostajan mukaan tamperelaisesta huutokaupasta yhteensä 1,1 miljoonalla eurolla. Valaisimet olivat peräisin Enso Gutzeitin Honkapirtti-nimisestä klubirakennuksesta Imatralta.

– Ne ovat nimensä mukaiset. Jokaisessa on 120 messingistä valmistettua ”lumihiutaletta”, joita on ollut todella vaikea tehdä. Näin on moni kultaseppäkin todennut, Galleria Annmari’s Oy:n design-vastaava Ilkka Takala kertoo.

Lumihiutale-valaisimissa on sademaisesti leijailevia messinkisiä hiutaleita, jotka alhaalta päin valaistuina heijastuvat kattoon ja luovat illuusion moninkertaisesta määrästä putoavia hiutaleita. Tynell suunnitteli valaisimensa vuonna 1946 avatun helsinkiläisen ravintolan Kestikartanon hääsaliin. Sieltä ne levisivät erilaisina versioina aina Amerikkaa myöten.

– On ilahduttavaa, että nykyään on alettu kohtuullisen hyvin tunnistaa arvotavaroita eikä niitä heti viedä roskalavalle.

Tässä tapauksessa olimme olleet hyvissä ajoin yhteydessä Honkapirttiin. Kävi ilmi, että valaisimia oli sieltä jo yritetty ostaa. Mutta mikä olisi ollut oikea hinta? Näin syntyi ajatus huutokaupasta.

– Tiedossa oli, että Tynellin valaisimesta oli aikaisemmin maksettu ennätyshinta, noin 200 000 euroa, mutta tässähän sekin tuli nyt ylitetyksi. Kaikki kolme Lumihiutale-valaisinta myyntiin samalle ostajalle erillisinä, ja yhden valaisimen korkein hinta oli 386 450 euroa. Ostajaa viehätti Tynellin ’koneellinen käsityö’, jossa yhdistyy poikkeuksellisella tavalla vanha käsintekemisen taito koneelliseen valmistukseen, Takala kertoo.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 1/2019!

Onko kodissasi keräilijän aarre?

Saksalalainen Hessmobil-peltiauto myytiin Helanderin syyskuun huutokaupassa hintaa 1061 euroa. Auto oli toimintakuntoinen ja vuodelta 1904.

Valaisimet, keramiikka, taidelasi, huonekalu

Helanderin huutokauppa on keräilijän näkökulmasta maamme monipuolisin huutokauppa. Yritys järjestää kuukausihuutokauppoja, iltahuutokauppoja ja erikoishuutokauppoja. Koska tavaraa liikkuu runsaasti huutokaupoissa, saatetaan viikossa järjestää useampi huutokauppa. Marraskuussa isänpäivät tietämillä järjestettiin Helanderilla viikon sisällä kuukausihuutokauppa, iltahuutokauppa ja kirja- ja levyhuutokauppa.

Monipuolisuus onkin Helanderin huutokaupan paras kilpailuvaltti huutokauppamaailmassa. Tehokas ja monipuolinen markkinointiosasto kuuluu Helanderin julkisuuskuvaan.

Helanderin huutokaupan perustivat Sirkka ja Mikko Helander vuonna 1994. Vuonna 2012 Merja ja Mika Sirén ostivat Huutokauppa Helanderin. Sirénit olivat jo pitkään toimineet tätä ennen huutokauppa-alalla. Huutokauppa Helander toimii Hernepellonkujalla Viikissä Helsingissä.

Mistä tavara tulee? Helanderille tulee tavara monista paikoista. Yksityiset ihmiset voivat tuoda Helanderille tavaraa päivittäin. Yli-indententti Hanne Siekkinen ottaa tavaraa vastaan toimipisteellään. Hän oli töissä

Helanderilla jo edellisen omistajan aikana. Hänen erikoisaluettaan ovat design ja korut.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2018!

Vauraan talon merkki

Pentti ja Anne Siivonen ovat keränneet kuparia neljä vuosikymmentä. Kaikki alkoi isoäidin kahvipannusta.

1800-luku oli kupariesineiden kulta-aikaa

Eri vaiheissa 1800-luvulla keittiön valtasi kupari. Ensin se saavutti aateliskartanot ja pappilat, sitten porvarien taloudet ja lopulta tavallisen kansan keittiöt. Tuloksena oli koko kansan kupari.

Kuparin kulta-aikaa – mikäli tällainen ilmaisu sallitaan – oli Suomessa 1800-luku. Tuolta ajalta on peräisin myös suurin osa Anne ja Pentti Siivosen kuparikokoelmasta. Se sisältää kaikkiaan noin 400 erilaista esinettä. Mukana on muun muassa monenlaisia vuokia, maitokannuja, reikäleipämuotteja, munkkipannuja, samovaareja, kaakaokannuja, ruokakulhoja, mittakannuja, vateja, kattiloita, paistinpannuja ja tietenkin monenkokoisia kahvipannuja. Onpa joukossa harvinainen jäätelönvalmistuskannukin.

Kaikki nämä liittyvät ruuan valmistukseen, säilytykseen tai kuljetukseen ja suurin osa kuului kunnon keittiön kalustoon.

Miksi kupariesineet yleistyivät sitten juuri 1800-luvulla? Siihen on useita syitä. Yksi on se, että kansa vaurastui vähitellen ja yhä useammilla oli varaa ja mahdollisuus hankkia kupariesineitä keittiöönsä. Usein useita erilaisia esineitä erilaisiin käyttötarkoituksiin.

– Toinen syy on tekniikan kehitys. Kuparipellin valmistus kehittyi 1800-luvun alussa ja sen myötä kupariseppien määrä lisääntyi Suomessakin vähitellen vuosisadan edetessä. Aluksi kupariseppiä oli vain suurissa kaupungeissa ja niissäkin vain vähän. Vuosisadan puoliväliin mennessä kupariseppien määrä kasvoi myös pienissä kaupungeissa, kalantilainen keräilijä Pentti Siivonen sanoo.

Kuparisepät olivat usein arvostettuja ammattilaisia, jotka valmistivat pajoissaan monenlaisia tuotteita. Yleisimpiä olivat tietenkin kahvipannut ja monenlaiset kattilat, mutta muutamat kuparisepät kunnostautuivat myös vaikkapa Turun tuomiokirkon ja Helsingin suurkirkon kattojen tekijöinä.

Käsityöläisten työskentely oli 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana ammattikuntien tiukassa valvonnassa ja esimerkiksi mestarien määrää pyrittiin rajoittamaan kilpailusyistä. Tilanne muuttui täydellisesti, kun

Suomessa tuli voimaan elinkeinovapaus vuonna 1868. Sen seurauksena kupariseppiä tuli myös maaseudulle. Monet peltisepätkin siirtyivät käyttämään materiaalinaan myös kuparia.

– Tilanne muuttui melkoisesti siinä vaiheessa, kun kupariesineitä alettiin valmistaa teollisesti. Se lisäsi tuontantomääriä ja laski esineiden hintaa. Suomessa tunnetuin kupariesineitten valmistaja oli Fiskarsin tehdas, Ruotsissa Skultuna, Pentti Siivonen lisää.

Lue lisää Antiikki&Taide -lehden numerosta 5/2018!

Osta vanhaa persoonalliseen kotiin

Wenzel Hagelstamin mukaan antiikkihuonekalun aitous on kiinni oikeasta aikakaudesta.

Totuus on, että antiikkihuonekalu on ikäänsä suhteutettuna tällä hetkellä aika edullinen. Loistokuntoisilla ja tyylipuhtailla 1700–1800-luvun huonekaluilla on toki arvoa tuhansien eurojen edestä, mutta niitä liikkuu vähän ja kysyntäkin on vähäistä. Esimerkiksi aitoa rokokoota, empireä tai jugendia ei juuri ole tarjolla. Heikon kysynnän taustalla ovat pienet asunnot. Esimerkiksi aito rokokoohuonekalu on sen verran massiivinen kokonaisuus, että se harvaan nykyasuntoon edes mahtuu. Huonekaluilla ei ole juurikaan suoranaisia keräilijöitä. Vanhojen huonekalujen hinnat ovat painuneet alas. Jopa Ikean huonekalusta saattaa joutua maksamaan enemmän kuin vanhasta huonekalusta huutokaupassa, Wenzel Hagelstam sanoo.

Hagelstamin mukaan antiikkihuonekalun aitous on kiinni oikeasta aikakaudesta.

– Esimerkiksi rokokoo huonekalun pitää olla 1700-luvulta tai 1800-luvun alusta. Toisaalta monilla tyylisuunnilla on kerrannaistyyli, joka vaikkapa rokokoolla on tietysti uusrokokoo, joka alkaa 1800-luvulta ja jatkuu aina 1900-luvun alkuun. Rokokoota ja uusrokokoota edustavat huonekalut ovat tyyliltään erilaisia. Rokokoo on tyyliltään pehmeää ja kuviot laajat. Sama pätee esimerkiksi renessanssiin ja uusrenessansiin. Renessanssiin kuuluvat runsaat leikkaukset ja tietty hentous. Tuolit eivät välttämättä ole kovin mukavia istuttaviksi, mutta aikakautensa tyylin mukaisia.

Yksi huonekalujen kuten monen muunkin tavaran tuotantoon vaikutti höyrykoneen keksiminen 1800-luvun puolivälissä.

– Sitä ennen huonekalut olivat taitavien puuseppien käsityötä, mutta höyrykoneen myötä esimerkiksi huonekaluja ryhdyttiin valmistamaan koneellisesti.

Esimerkiksi uusrokokoota on tämän takia valmistettu aika paljon verrattuna rokokoohon.

– Uusrokokoolla kuten kaikilla kerranaistyyleillä voi olla valmistajansa tänäkin päivänä.

Lyhyt historia näkyy huonekaluissA Hagelstam muistuttaa, että Suomen historia on lyhyt verrattuna naapurimaihin tai Saksaan.

– Tyylisuuntien suhteen Saksa oli paljolti mallimaa. Esimerkiksi jugend on sanana käytetty Suomessa Itävallassa ja Saksassa. Pietarissa ihailtiin 1800-luvulla ranskalaista tyyliä ja Napoleon toi empiren Venäjälle. Venäjältä muutti Suomeen 1800-luvun puolivälissä venäläisiä vauraita sukuja jotka toivat mukanaan huonekaluja. Sitä ennen ei Suomessa juurikaan venäläisvaikutteisia huonekaluja ollut, vaan vaikutteet tulivat Ruotsista tai Saksasta.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 4/2018!

Kuuro nero

Wäinö Aaltonen oli opportunisti, joka toimi aina sen mukaan, mistä tuuli puhalsi

Taiteilijana Wäinö Aaltonen osasi olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän myös osasi tehdä ajan henkeen sopivaa oikeanlaista taidetta. Hänen vaikutustaan lisäsi se, että hänestä tehtiin akateemikko ensimmäisten joukossa. Wäinö Aaltonen osallistui hyvin pitkään ja aktiivisesti suomalaiseen taide-elämään aina 1960-luvulle asti. Hän myös koulutti nuoria taiteilijoita ottamalle heitä avustajikseen ateljeehensa ja vaikutti tälläkin tavoin suomalaiseen taidekenttään.

– Wäinö Aaltosta on vaikea luonnehtia muuten kuin toteamalla, että hän oli opportunisti. Hän toimi aina sen mukaan, mistä tuuli puhalsi. Esimerkiksi ennen sisällissotaa hän paini Turun työväenyhdistyksen painisalilla punaisena tunnetun Robert Oksan kanssa. Niinpä häntä myös pidettiin työväenyhdistyksen miehenä. Mutta heti sisällissodan jälkeen hän kuitenkin osallistui sodan muistomerkkien suunnittelukilpailuihin, joten tässäkin suhteessa tuuli kääntyi. Mutta minkälaisia veistoksia hän sitten teki, on eri asia. Ne eivät aina olleet valkoisen Suomen ihanteiden mukaisia, Wäinö Aaltosen museon tutkija Jonni Saloluoma kertoo.

Patsaalle vaihdettiin pää

Kun Tampereelle haluttiin pystyttää ajan hengen mukaisesti sisällissotaa kuvaava uhitteleva veistos, Aaltosen ehdotuksessa oli ateenalaistyyppinen atleetti, alaston mies, joka piteli polvistuneena kypärää kädessään.

Tällaista enemmänkin surumielistä ja nöyrtyvää hahmoa ei hyväksytty lainkaan!

– Wäinö Aaltonen oli käyttänyt mallina ystäväänsä Robert Oksaa, tätä punaista painijaa. Ja kun tämä selvisi, se oli omiaan lisäämään työn skandaalimaisuutta. Sittemmin työ kiersi ympäri Pohjoismaita ja oli muun muassa Kööpenhaminassa esillä herättäen runsaasti huomiota, kunnes se haluttiin Savonlinnan Säämingin sankarivainajien muistomerkiksi, mutta sillä ehdolla, että veistoksen pää vaihdettaisiin. Malliksi tuli Aaro Hellaakoski, mutta ruumis on edelleen Robert Oksalta.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 3/2018!

Upeita maalauksia ja iloisia juhlia

Eero Järnefeltin äidin Elisabet Järnefeltin muotokuva.
Taiteilija Eero Järnefelt eli Suvirannassa

Eero Järnefelt maalasi kotonaan Tuusulassa unohtumattomia maisemia ja muotokuvia. Tunnelmallisessa hirsitalossa eli monipuolisesti taiteellinen suku. Myös kuuluisat vieraat viihtyivät.

Järvenpään seurakuntaopiston vieressä Järvenpääntien varrella häämöttää keltainen puutalo. Talven ensimmäisiä pakkaslumia on satanut. Talo pilkottaa puiden lomasta. Talon katolla on lunta.

Sisällä paljastuu osa Tuusulanjärven taiteilijayhteisön keskeistä kulttuuriperintöä, jota loivat Eero Järnefeltin ohella lähitaloissa muun muassa Pekka Halonen, Jean Sibelius sekä Juhani Aho vaimonsa Venny Soldan-Brofeltin kanssa.

Suvirannan taloa asuttaa Eero Järnefeltin tyttären poika Juhani Kolehmainen yhdessä vaimonsa Anna-Kaisan kanssa. Kolehmainen tulee ovelle vastaan ja siirrymme avaraan ateljee -saliin juttelemaan pehmeille, antiikkisille nojatuoleille.

Ateljeessa syntyi iso osa Eero Järnefeltin maalauksista, kuten suuret maalaukset Helsingin yliopiston juhlasaliin, monet muotokuvat, maisemataulut sekä alttaritaulu Johanneksen kirkkoon.

Taide osa miljöötä

Juhani Kolehmainen on asunut Suvirannassa koko lapsuutensa ja uudelleen vuodesta 1985 lähtien. Mitä perinteikäs talo merkitsee hänelle?

– Jos on talossa asunut lähes koko ikänsä, siihen on kiintynyt kuin vaimoonsa. Ei voi olla muuta paikkaa kuin tämä. Minun oli aikanaan vaikea siirtyä työsuhdeasuntoon Helsinkiin, Eläke-Varman toimitusjohtajan tehtävästä parikymmentä vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Kolehmainen kertoo.

– Meikäläinen nauttii hyvästä taiteesta ja katsoo sitä paljon, mutta kun tämä on koti ja me olemme täällä koko ajan, ei sitä sillä tavalla ajattele. Eikä talon taiteelle ole koskaan tullut vahinkoa. Lapset ja lapsenlapset ovat ymmärtäneet, että taide on osa miljöötä eikä sitä saa räplätä, Kolehmainen jatkaa.

Talon sisustus ja kalustus on suurelta osin alkuperäistä. Juhani Kolehmainen arvioi, että talon seinillä on noin 200 maalausta, joista iso osa on hänen isoisänsä Eero Järnefeltin tekemiä. Lisäksi on perittyä ja ostettua taidetta.

Alkuperäisesineistöä talossa on runsaasti, kuten renessanssipöytä, mallipöytä, maalaus­teline, maalaustarvikekaappi, shakkipöytä, kolmejalkainen maalausjakkara, pensseleitä ja kankaanpingotuspihdit, joilla Juhani Kolehmainen nuorena miehenä pingotti monia maalauskankaita Laura-äidilleen.

Talon sydämen, ateljeen eli atelierin kalustukseen kuului myös suuri pöytä, jonka mahtavat lankut Eero Järnefelt sai lahjaksi ystävältään taidemaalari Juho Rissaselta. Pöytä sekä parven alla sijaitsevan seurustelunurkkauksen sohvapöytä ja ateljeen tuolit olivat taiteilijan itsensä tekemiä.

Lue lisää Antiikki & Taide -lehden numerosta 1/2018!

Ideat ovat loputon maailma

Eero Aarnio tunnetaan muovin ja lasikuidun käytön edelläkävijänä myös valaisimissa.
Sisustusarkkitehti, muotoilija Eero Aarnio, 85, on suomalaisen designin kärkinimi. Legendaarisen Pallotuolin ohella Aarnion valaisimet ovat saavuttaneet suursuosion.

Tein ensimmäisen valaisimeni ensimmäiseen omaan asuntoomme, jonka olimme vaimoni Pirkon kanssa ostaneet Puotilasta vuonna 1962. Moni perii erilaisia mööpeleitä, mutta me emme olleet perineet mitään, vaan piti aloittaa ihan alusta. Näin ollen myös oman kodin valaisimet oli valmistettava itse. Aloitin leikkaamalla suorakaiteen muotoisesta pahvista varjostimen ja tein siitä rullan, jonka läpi työnsin Pirkon pitkiä sukkapuikkoja ja sitten rullasin lampun kiinni. Valaisin roikkui sähköjohdossa, ja se olikin hyvä keittiönlamppu, johon tuli lämmin valo eikä sähkölamppuakaan näkynyt. Se oli aika hassu ja oli meillä monta vuotta, vaikka olikin tarkoitettu väliaikaiseksi, Eero Aarnio muistelee.
Hänellä on takanaan pitkä avioliitto Pirkko-vaimonsa kanssa.
– Tapasimme vuonna 1953 viipurilaisen osakunnan Pamauksen juhlissa, ja siitä se lähti. Menimme avioon vuonna 1956, ja kolme vuotta sen jälkeen syntyi ensimmäinen lapsemme, Marja-Leena. Toinen tytär, Rea, syntyi 1961. Heillä kummallakin on tyttö ja poika, joten lastenlapsia meillä on yhteensä neljä.
Pirkko Aarnio on valmistunut logonomiksi, puheen ja äänenkäytön opettajaksi. Työ vei hänet kuitenkin televisioon, Pasilaan ja Ratakadulle, Tesvisioon. Hän on esiintynyt lukuisissa suorissa lasten lähetyksissä ja tehnyt kaikkiaan kolmisenkymmentä vuotta tv-työtä, muun muassa Niksulan Tv:ssä.
– Meillä on ollut Pirkon kanssa 17 kotia avioliittomme aikana. Niistä kaksi isoa omakotitaloa on itse suunniteltu ja rakennettu. Ja kaikissa niissä on myös ollut itse tehdyt lamput.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2017!

Siida – ikkuna saamelaisuuteen

Saamelaismuseo Siidassa vierailee vuosittain noin 120 000 kävijää. Siida viettää ensi vuonna 20-vuotisjuhlaa.
Inarin kirkonkylässä asuu vain 700 ihmistä, mutta paikan kulttuurielämä on hämmästyttävän vilkasta. Inarissa järjestetään vuosittain kansainvälisiä musiikki-, elokuva- ja poikkitaidetapahtumia. Kylän varsinainen vetonaula on saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida, jossa vierailee vuosittain peräti 120 000 ihmistä ympäri maailman.

Ulkomuseona toimintansa aloittanut Saamelaismuseo Inarissa on maailman ensimmäinen saamelaismuseo ja Suomen ainoa saamelaiseen elämäntapaan keskittynyt museo. Siidassa toimivat yhteistyössä Saamelaismuseo (Suomen saamelaisten kansallismuseo) sekä Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskus. Kahden kuluneen vuosikymmenen aikana museo on kasvattanut toimintaansa valtavasti.
– Saamelaismuseon historia alkaa 1950-luvun lopulta, jolloin havahduttiin siihen, että saamelaisesineistöä olisi tärkeää kerätä ja taltioida. Vuonna 1960 Siidan paikalle tuotiin hirsirakennuksia, joihin saatiin näytteille saamelaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin liittyviä asioita. Vuonna 1998 valmistui Juhani Pallasmaan suunnittelema Siidan päärakennus, johon pystytetty perusnäyttely kertoo saamelaisten historiasta ja kulttuurista sekä Pohjois-Lapin luonnosta. Siidassa järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä, joissa muun muassa saamelaiset nykytaiteilijat töineen pääsevät esiin, tarkentaa museonjohtaja Sari Valkonen.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 5/2017.

Antiikkimeklari erottaa aidon väärästä

Noin 100 vuotta vanha juhlasalin piippuhylly ja 7 pitkäpiippua hopealyötteineen sopii moneen kotiin.

Huudot alkavat nollasta

 

Janakkalalainen meklari Petri Vuorinen pistää tavaran liikkumaan vauhdilla. Tuhansien eurojen kohteet menevät kaupaksi muutamassa minuutissa. Ostajan valppauden pettäminen hetkeksi voi viedä kaupan sivu suun. 

Huhtikuun huutokaupassa Timo Sarpanevan Blue Bird ja Tapio Wirkkalan  Jäävuori-maljakko on myyty parissa minuutissa 1700 ja 1400 euron hinnoilla. Vuorinen kehottaa tutustumaan esineisiin etukäteen. Kun myynnissä on tuhatkin kohdetta, ei meklari ehdi niitä kovasti esitellä. Blue Birdin ja Jäävuori-maljakon kohdalla Vuorinen käyttää esittelyyn muutaman minuutin. – Blue Birdejä on valmistettu tiettävästi neljä kappaletta. Sarpaneva vuokrasi hytin Nuutajärveltä yhdeksi päiväksi ja valmisti tuona päivänä muutaman kappaleen. Tiedän yhden Blue Birdin olinpaikan tämän lisäksi, kaksi muuta ovat minulle tuntemattomissa paikoissa. Tämä on signeerattu ja virheetön. Wirkkalan taidelasimalja Jäävuori on harvinaisuus, jonka olen muutaman kerran aikaisemmin tavannut.

Pohjahintoja ei tunneta

Suuret ikäluokat ovat ikääntymässä ja perikunnille kertyy tavaraa. – Nuorilla ikäpolvilla on tavaraa omastakin takaa usein nurkat täynnä ja esimerkiksi uutta irtaimistoa ei saa enää mihinkään mahtumaan. Vanhan tavaran tai antiikin arvostuskaan ei ole kaikkien silmissä kovin korkealla. Vuorinen kiertää yksityiskoteja ympäri maata. Myös asiakkaat tuovat tavaraa huutokauppahuoneelle. – En osta kun poikkeustapauksissa. Otan tavaran myyntiin 16 prosentin provisiolla ja arvonlisävero päälle mikä tekee 19,84 prosenttia. Pohjahintoja ei ole, mutta kullalle ja hopealle on meillä sulatushintatakuu. Jokaisella tavaralle asetetaan arvioitu lähtöhinta. – Arviohinta ei ole suinkaan sitova, vaan suuntaa antava. Huudot alkavat silti nollasta, joten lähtöhinta voi olla lopullista huutohintaa pienempi tai suurempi. Ennakkotarjouksia voi tehdä poikkeuksellisesti netissä, paperilla tai puhelimitse jo ennen varsinaista huutokauppaa. Vuorisen toimintamalli takaa huutokauppaan sähäkkyyttä ja nopeutta. Myytävät esineet näkyvät vain muutamia kymmeniä sekunteja salin tv-ruuduissa. – Oivaltava ostaja on vahvoilla, mutta ennakkotutustumisella voi tehdä hyviä kauppoja. Ostajan on syytä tutustua myyntituotteisiin etukäteen ja miettiä oman tarjoushaarukkansa budjetin antamissa raameissa. Huutokauppaa edeltävällä viikolla nettisivulla käy 100 000 ihmistä tutustumassa tavaroihin.

Taiteesta ei aina saa selvää

Suomalaisista kodeista päätyy Vuoriselle myyntiin joskus harvinaisiakin esineitä. – Suomalainen lasi on pitänyt hintansa, kun kyse on tunnetusta taiteilijasta ja harvinaisesta esineestä. Arabian leima ei tee esineestä sinänsä arvokasta. Vuorinen meklaroi neljä muumimukia muutamalla kympillä mutta toisaalta yksi harvinainen saman sarjan joulumuki menee 130 eurolla. – Kyse on aina harvinaisuudesta. Jos jotakin on valmistettu suuria sarjoja, hinta on aina alhaisempi. Suomalainen design ja valaisimet ovat kovassa huudossa samoin hyväkuntoiset antiikkihuonekalut. Taidetta kysyvät keräilijät, mutta taiteen myynnissä tulee olla varovainen. Huhtikuun huutokaupassa oli myynnissä väitetty Ilja Repinin teos. Paino on sanalla väitetty. Venäläisten taiteilijoiden teosten aitoutta on hyvin vaikea määritellä, koska aitoustodistuksia saa rahalla. Esimerkiksi tämä taulu näyttää hyvin aidolta niin aiheen kuin tyylinkin perusteella. Aihe kuvaa ukrainalaista maataloa ja juuri sellaisessa ympäristössä Repin nuoruudessaan eli. Kehykset näyttävät myös vanhoilta. Meidän on kuitenkin myytävä taulu väitettynä teoksena. Sen sijaan esimerkiksi Albert Edelfeltin heliogravyyri alkuperäisillä kehyksillä tai Olli Joen suurikokoinen maalaus ovat aitoja. Viimeinen huuto Repinistä oli vajaat 1000 euroa, Ojan taulusta 2000 ja Edelfeltistä 1200 euroa