Antiikki ja Taide -lehden ensimmäinen numero ilmestyi kesällä 2013. Lehti on saanut loistavan vastaanoton niin tilaus- kuin irtonumeromyynnissäkin. Antiikki koko laaja-alaisuudessaan on lehden keskeisintä sisältöä ja runsaasti palstatilaa saavat suomalaiset taideaarteet, taidekeräilijät ja mesenaatit. Antiikki ja taide avautuu myös jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle.

Palatsi verhoutuu jouluun

Milavidan Palatsissa Tampereella esitellään aatelisperheen joulunviettoa.

Näin herrasväki vietti joulua 1800-luvulla

Museo Milavidassa Tampereella esitellään 1800-luvun lopun herrasväen joulunviettotapoja. Milavidan Palatsin aikoinaan rakennuttaneen von Nottbeckien perheen jouluun kuului muun muassa herkullinen jouluateria ja joululahjojen vaihtamista.

– Joulua valmisteltiin huolella ja sitä varten palatsi siivottiin normaaliakin tarkemmin ja pöytähopeat kiillotettiin juhlakuntoon. Jouluruokia ja -leivonnaisia valmisteltiin pitkään. Jouluksi talo myös koristeltiin muun muassa joulukuusin ja sisään tuotiin joulukukkia kuten hyasintteja ja tuoksuvia syreeninoksia, kertoo Museo Milavidan tutkija Mari Lind.

Joulukuusia joka makuun

Tänä vuonna Milavidassa onkin esillä monta erilaista 1800-luvun tyyliin koristeltua joulukuusta. Iso ja komea patruunan kuusi on koristeltu arvokkain lasikoristein ja marsalkan nauhoin ja sen latvassa on näyttävä joulutähti.

Nuoren patrunessan kuusta koristavat silkkikukat ja latvaenkeli. Lasten kuusessa on karamelleja ja leluja, palvelusväen kuusessa paperikoristeita ja omenoita.

Lisäksi esillä on ajalle tyypillisiä pöytäkuusia.

– Jokainen museovieras voi miettiä, millainen se oma unelmien kuusi olisi. Näyttelyyn liittyvissä työpajoissa voi tehdä myös 1800-luvun tyylisiä joulukoristeita kotikuuseen ripustettavaksi, Lind vinkkaa.

Lind kertoo, että lahjat kuuluivat oleellisesti joulunviettoon, mutta herrasväenkään piirissä ne eivät olleet välttämättä rahallisesti arvokkaita – tärkeämpää oli lahjan henkilökohtaisuus.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2019!

Muusikko & taidemaalari Andyn toinen puoli

Muusikko ei ollut tyytyväinen, että valo paistaa ikkunalle ripustetun maalauksen läpi. Kuva: Pauli Jokinen

– Kun ihokarvat nousevat pystyyn, silloin tiedät, että musiikki tai maalaus koskettaa sydäntä, stara sanoo.

Helsingin Hard Rock Cafen seinille on ripustettu Andy McCoyn maalauksia herttaiseen epäjärjestykseen. Osa on asetettu seinää vasten, toiset on laitettu esille bändiestraadille. Monet riippuvat katosta ikkunan edessä. McCoy katselee ikkunaa vasten olevaa maalausta ja harmittelee, miten valo paistaa taulun läpi ja haalistaa värit.

Hard Rock Cafen asiakkaiden päät kääntyilevät, kun McCoy kiertää ravintolassa esittelemässä maalauksiaan.

Kaikki tuntevat hänet, onhan hän Suomen tunnetuimpia rokkistaroja. Hänen tyylinsä on ikoninen: hattu, koruja, huiveja, teräväkärkiset saappaat.

Mutta hän on kitaransoiton ohella myös taitava maalari.

– Maalaustaide ja musiikki ovat universaaleja kieliä, ja olen hyvä molemmissa, hän tuumaa.

Suomalaista kateutta

McCoyn mukaan sekä musiikissa että maalaamisessa pitää olla sydäntä mukana, muuten ne eivät anna yleisölle mitään.

– Maalauksesta pitää tulla lämpöä sydämeen. Sama juttu musiikissa. Kun ihokarvat nousevat pystyyn, silloin tiedät, että se koskettaa sydäntä. Suomessa tehdään paljon maalauksia, joissa ei ole mitään sanomaa.

Kenen mielestä esimerkiksi Juhani Palmun maalaukset ovat oikeasti hyviä? Ei ainakaan mun mielestä, McCoy tiivistää.

McCoy kertoo, että Suomessa on runsaasti taidealan ihmisiä, jotka eivät haluaisi häntä tänne. Hän arvelee, että syynä saattaa olla pelko tai kateus. Ei haluta, että rokkari pitää taidenäyttelyitä ja astuu muiden varpaille.

– Suomessa on hirveästi kateutta. Ne pelkää minua, koska olen parempi kuin he, hän väittää.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 5/2019!

Tarinoiden kalmisto

Arkkiatri Tornrothin muistomerkki on kirjan muotoinen.

Hietaniemen vanhimmat haudat ovat 1830-luvulta

Marja Pehkonen kävelee varmoin askelin Hietaniemen hautausmaan kapeita käytäviä. Hän tuntee Suomen legendaarisimman hautausmaan erinomaisesti ja osaa kertoa tarinoita sinne haudatuista henkilöistä.

Pehkonen on lupautunut opastamaan kierroksen Hietsun vanhalla puolella, jossa on hautoja 1830-luvulta lähtien. Kiertelemme katsomassa keitä taiteilijoita, kulttuurielämän edustajia ja muita merkkihenkilöitä sinne on haudattu ja millaista hautataidetta sieltä löytyy. Ensimmäinen pysähdyksemme on Granholmien sukuhaudalla, joka sijaitsee aivan vilkkaan Mechelininkadun vieressä. Keskimmäisessä haudassa lepää vuonna 1922 kuollut arkkitehti Florentin Granholm vaimoineen.

– Hän oli merkittävä arkkitehti, sillä hän on suunnitellut kivitalojen lisäksi Bengtskärin majakan ja heidän kesäpaikkansa Mustasaaren huvilarakennuksen, Pehkonen kertoo.

Granholmilla oli virka Yleistenrakennusten ylihallituksessa. Myös hänen isänsä oli tunnettu mies.

Hänen hautansa on Florentinin vieressä, ja on merkille pantavaa, että poika on veistänyt isänsä hautakiven.

– Isä oli tunnettu pianotehtailija, joka valmisti muun muassa taffellipianoja, Pehkonen tietää.

Florentinin ja hänen vaimonsa toiselle puolelle on haudattu heidän nuorena kuolleet lapset.

– Lasten haudasta on risti kadonnut, Pehkonen tarkkailee.

Aitaa vasten makaa irtonainen risti ja päättelemme, että se saattaa kuulua Granholmin lasten haudalle.

– Tämä on hyvin tyypillinen perhehauta, jollaisia täällä Hietaniemen vanhalla puolella on paljon.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 4/2019!

Klassismi oli järkityyli

Napoleon Bonaparte työhuoneessaan, 1812, David, Jacques Louis (1748–1825). Empiren kalusteissa on viitteitä muinaisesta Egyptistä. Empire oli juhlallisen jäykkä tyyli, jonka koristeaiheet olivat esimerkiksi sotaan viittaavat kotka- ja eläinaiheet, laakeriseppeleet, sfinksit, trofeet, siivekkäät voitonjumalat, leijonat, lyyrat ja palmetit.

Uskonto väistyi, äly nousi kunniaan

Klassismi eli uusklassismi alkoi orastaa jo 1600-luvulla filosofien mietteissä ja aatteissa. Yleisesti se kuitenkin ajoittuu vuosiin 1750-1840.

– Tyylisuunnan pääasiallisena innoittajana toimivat antiikin Kreikka ja Rooma sekä myöhemmin myös muinainen Egypti. Klassismin myötä ihmisäly nousi kunniaan uskonnon jäädessä taka-alalle. Uusklassismi pyrki takaisin ”puhtaaseen” klassiseen arkkitehtuuriin ja palautti rakennuksiin yksinkertaiset ja suoraviivaiset muodot sekä antiikista tutut pylväsjärjestelmät, historiallisiin tyylisuuntiin perehtynyt Hanna Pulla kertoo.

Puistot uudistuivat

Jälleen kerran Ranska toimi tyylisuunnan ”moottorina”.

– Ranskassa kirjailijat ja filosofit olivat mielipidevaikuttajia, ja klassismin eräänä taiteellisena keskuksena toimi Roomassa sijaitseva Ranskan Rooman Akatemia.

Kun Herculaneumin ja Pompeijin kaivaukset Italiassa olivat 1700-luvun jälkipuoliskolla päässeet vauhtiin, sieltä löydettiin runsaasti hyvin säilyneitä antiikin aarteita, joista saadut vaikutteet levisivät edelleen. Tässä auttoi muun muassa uusi kivipainotekniikka, litografia, jonka avulla kuvallinen viestintä oli käynyt mahdolliseksi.

Myös puistoarkkitehtuurissa koitti vapautumisen aika. Syntyi englantilainen puutarha. Puiston ei enää tarvinnut olla symmetrinen ja pompöösi, vaan hyvin vapaamuotoinen. Esimerkiksi Kustaa III rakennutti kauniin Hagan linnan puutarhan, jossa on tyylille tyypillinen luonnollinen ”ihanteellinen maisema”.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 3/2019!

Pikkutuhma rokokoo

François Boucher: ”Madame de Pompadour” (1756), kuningas Ludvig XV:n virallinen rakastajatar ja pitkäaikainen ystävä, mesenaatti, vallankäyttäjä ja rokokoomuodin esikuva.

Historiallisiin tyyleihin perehtynyt asiantuntija Hanna Pulla kertoo, että rokokoo oli ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, jonka vaikutus ulottui myös muille aloille.

– Tyylille tunnusomaista oli kepeys, leikillisyys, taipuisa ja sirous sekä vaalea väriasteikko, hän kuvaa.

– Tyylin nimitys tulee sille tunnusomaisista koristeaiheista ja ornamenteista, joita loi italialaissyntyinen suunnittelija Juste-Auréle Meissonnier.

– Rococo ja Rocaille tarkoittivat alun perin puutarha-arkkitehtuurissa suosittua kivistä, simpukoista tai koralleista tehtyä sommitelmaa, mutta nimitystä käytettiin myös pilkkanimenä.

– Rokokoo syrjäytti sitä edeltäneen raskaan barokin, jonka tilalle haluttiin valistusajan hengen mukainen kevyempi, aistikkaampi ja valoisampi vaihtoehto.

– Rokokoossa voi aistia ajan hengen mukaista vapautumista. Siinä myös rikottiin vallalla olleita sääntöjä ja edettiin epäsymmetrisyyteen ja rönsyilevyyteen. Aikaisemmin suositun kultauksen käyttöä vähennettiin. Seiniä koristeltiin listoilla tai maalaten muodostetuilla kentillä, kehysteillä ja myös paperi- ja kangastapetit tulivat muotiin.

– Rokokoo ajoittuu Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n aikaan, ja sen keskus oli Pariisi. Englannissa rokokoo tunnetaan kuningatar Annan mukaan Queen Anne -tyylinä, jossa kalustesuunnittelija Thomas Chippendalen huonekalumallit muodostavat oman tyylilajinsa.

Sohvilla lepäillen

Rokokoon suosikkihuonekalu oli sohva, joita oli hyvin monenlaisia. Oli muun muassa canapé-, seslonki- ja ammesohvia. Kalusteita ei enää sijoitettu pitkin seinänviertä, vaan niistä muodostettiin muun muassa sohva- ja istumaryhmiä. Tuolit suunniteltiin siten, että niissä oli mukava istua. Myös lipastot tulivat käyttöön. Niistä tyypillinen oli pulleamuotoinen ”mahapiironki”.

Myös kiinalaiset sermit ja huonekalut olivat suosittuja. Kiinalaisuus ”chinoisserie” oli muodissa ja Kaukoidästä tuli myös uusia materiaaleja, jalopuuta ja upeita kankaita.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 2/2019!

Mies, joka valaisi Suomen

Lumihiutale-valaisimessa on 120 messinkilangasta valmistettua ”lumihiutaletta”, jotka luovat ympärilleen salamyhkäisiä varjoja.

Paavo Tynell kasvoi peltisepästä suunnittelijaksi

Kolme suunnittelija Paavo Tynellin Lumihiutale-valaisinta lähti ulkomaalaisen ostajan mukaan tamperelaisesta huutokaupasta yhteensä 1,1 miljoonalla eurolla. Valaisimet olivat peräisin Enso Gutzeitin Honkapirtti-nimisestä klubirakennuksesta Imatralta.

– Ne ovat nimensä mukaiset. Jokaisessa on 120 messingistä valmistettua ”lumihiutaletta”, joita on ollut todella vaikea tehdä. Näin on moni kultaseppäkin todennut, Galleria Annmari’s Oy:n design-vastaava Ilkka Takala kertoo.

Lumihiutale-valaisimissa on sademaisesti leijailevia messinkisiä hiutaleita, jotka alhaalta päin valaistuina heijastuvat kattoon ja luovat illuusion moninkertaisesta määrästä putoavia hiutaleita. Tynell suunnitteli valaisimensa vuonna 1946 avatun helsinkiläisen ravintolan Kestikartanon hääsaliin. Sieltä ne levisivät erilaisina versioina aina Amerikkaa myöten.

– On ilahduttavaa, että nykyään on alettu kohtuullisen hyvin tunnistaa arvotavaroita eikä niitä heti viedä roskalavalle.

Tässä tapauksessa olimme olleet hyvissä ajoin yhteydessä Honkapirttiin. Kävi ilmi, että valaisimia oli sieltä jo yritetty ostaa. Mutta mikä olisi ollut oikea hinta? Näin syntyi ajatus huutokaupasta.

– Tiedossa oli, että Tynellin valaisimesta oli aikaisemmin maksettu ennätyshinta, noin 200 000 euroa, mutta tässähän sekin tuli nyt ylitetyksi. Kaikki kolme Lumihiutale-valaisinta myyntiin samalle ostajalle erillisinä, ja yhden valaisimen korkein hinta oli 386 450 euroa. Ostajaa viehätti Tynellin ’koneellinen käsityö’, jossa yhdistyy poikkeuksellisella tavalla vanha käsintekemisen taito koneelliseen valmistukseen, Takala kertoo.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 1/2019!

Onko kodissasi keräilijän aarre?

Saksalalainen Hessmobil-peltiauto myytiin Helanderin syyskuun huutokaupassa hintaa 1061 euroa. Auto oli toimintakuntoinen ja vuodelta 1904.

Valaisimet, keramiikka, taidelasi, huonekalu

Helanderin huutokauppa on keräilijän näkökulmasta maamme monipuolisin huutokauppa. Yritys järjestää kuukausihuutokauppoja, iltahuutokauppoja ja erikoishuutokauppoja. Koska tavaraa liikkuu runsaasti huutokaupoissa, saatetaan viikossa järjestää useampi huutokauppa. Marraskuussa isänpäivät tietämillä järjestettiin Helanderilla viikon sisällä kuukausihuutokauppa, iltahuutokauppa ja kirja- ja levyhuutokauppa.

Monipuolisuus onkin Helanderin huutokaupan paras kilpailuvaltti huutokauppamaailmassa. Tehokas ja monipuolinen markkinointiosasto kuuluu Helanderin julkisuuskuvaan.

Helanderin huutokaupan perustivat Sirkka ja Mikko Helander vuonna 1994. Vuonna 2012 Merja ja Mika Sirén ostivat Huutokauppa Helanderin. Sirénit olivat jo pitkään toimineet tätä ennen huutokauppa-alalla. Huutokauppa Helander toimii Hernepellonkujalla Viikissä Helsingissä.

Mistä tavara tulee? Helanderille tulee tavara monista paikoista. Yksityiset ihmiset voivat tuoda Helanderille tavaraa päivittäin. Yli-indententti Hanne Siekkinen ottaa tavaraa vastaan toimipisteellään. Hän oli töissä

Helanderilla jo edellisen omistajan aikana. Hänen erikoisaluettaan ovat design ja korut.

Lue lisää Antiikki ja taide -lehden numerosta 6/2018!

Vauraan talon merkki

Pentti ja Anne Siivonen ovat keränneet kuparia neljä vuosikymmentä. Kaikki alkoi isoäidin kahvipannusta.

1800-luku oli kupariesineiden kulta-aikaa

Eri vaiheissa 1800-luvulla keittiön valtasi kupari. Ensin se saavutti aateliskartanot ja pappilat, sitten porvarien taloudet ja lopulta tavallisen kansan keittiöt. Tuloksena oli koko kansan kupari.

Kuparin kulta-aikaa – mikäli tällainen ilmaisu sallitaan – oli Suomessa 1800-luku. Tuolta ajalta on peräisin myös suurin osa Anne ja Pentti Siivosen kuparikokoelmasta. Se sisältää kaikkiaan noin 400 erilaista esinettä. Mukana on muun muassa monenlaisia vuokia, maitokannuja, reikäleipämuotteja, munkkipannuja, samovaareja, kaakaokannuja, ruokakulhoja, mittakannuja, vateja, kattiloita, paistinpannuja ja tietenkin monenkokoisia kahvipannuja. Onpa joukossa harvinainen jäätelönvalmistuskannukin.

Kaikki nämä liittyvät ruuan valmistukseen, säilytykseen tai kuljetukseen ja suurin osa kuului kunnon keittiön kalustoon.

Miksi kupariesineet yleistyivät sitten juuri 1800-luvulla? Siihen on useita syitä. Yksi on se, että kansa vaurastui vähitellen ja yhä useammilla oli varaa ja mahdollisuus hankkia kupariesineitä keittiöönsä. Usein useita erilaisia esineitä erilaisiin käyttötarkoituksiin.

– Toinen syy on tekniikan kehitys. Kuparipellin valmistus kehittyi 1800-luvun alussa ja sen myötä kupariseppien määrä lisääntyi Suomessakin vähitellen vuosisadan edetessä. Aluksi kupariseppiä oli vain suurissa kaupungeissa ja niissäkin vain vähän. Vuosisadan puoliväliin mennessä kupariseppien määrä kasvoi myös pienissä kaupungeissa, kalantilainen keräilijä Pentti Siivonen sanoo.

Kuparisepät olivat usein arvostettuja ammattilaisia, jotka valmistivat pajoissaan monenlaisia tuotteita. Yleisimpiä olivat tietenkin kahvipannut ja monenlaiset kattilat, mutta muutamat kuparisepät kunnostautuivat myös vaikkapa Turun tuomiokirkon ja Helsingin suurkirkon kattojen tekijöinä.

Käsityöläisten työskentely oli 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana ammattikuntien tiukassa valvonnassa ja esimerkiksi mestarien määrää pyrittiin rajoittamaan kilpailusyistä. Tilanne muuttui täydellisesti, kun

Suomessa tuli voimaan elinkeinovapaus vuonna 1868. Sen seurauksena kupariseppiä tuli myös maaseudulle. Monet peltisepätkin siirtyivät käyttämään materiaalinaan myös kuparia.

– Tilanne muuttui melkoisesti siinä vaiheessa, kun kupariesineitä alettiin valmistaa teollisesti. Se lisäsi tuontantomääriä ja laski esineiden hintaa. Suomessa tunnetuin kupariesineitten valmistaja oli Fiskarsin tehdas, Ruotsissa Skultuna, Pentti Siivonen lisää.

Lue lisää Antiikki&Taide -lehden numerosta 5/2018!

Osta vanhaa persoonalliseen kotiin

Wenzel Hagelstamin mukaan antiikkihuonekalun aitous on kiinni oikeasta aikakaudesta.

Totuus on, että antiikkihuonekalu on ikäänsä suhteutettuna tällä hetkellä aika edullinen. Loistokuntoisilla ja tyylipuhtailla 1700–1800-luvun huonekaluilla on toki arvoa tuhansien eurojen edestä, mutta niitä liikkuu vähän ja kysyntäkin on vähäistä. Esimerkiksi aitoa rokokoota, empireä tai jugendia ei juuri ole tarjolla. Heikon kysynnän taustalla ovat pienet asunnot. Esimerkiksi aito rokokoohuonekalu on sen verran massiivinen kokonaisuus, että se harvaan nykyasuntoon edes mahtuu. Huonekaluilla ei ole juurikaan suoranaisia keräilijöitä. Vanhojen huonekalujen hinnat ovat painuneet alas. Jopa Ikean huonekalusta saattaa joutua maksamaan enemmän kuin vanhasta huonekalusta huutokaupassa, Wenzel Hagelstam sanoo.

Hagelstamin mukaan antiikkihuonekalun aitous on kiinni oikeasta aikakaudesta.

– Esimerkiksi rokokoo huonekalun pitää olla 1700-luvulta tai 1800-luvun alusta. Toisaalta monilla tyylisuunnilla on kerrannaistyyli, joka vaikkapa rokokoolla on tietysti uusrokokoo, joka alkaa 1800-luvulta ja jatkuu aina 1900-luvun alkuun. Rokokoota ja uusrokokoota edustavat huonekalut ovat tyyliltään erilaisia. Rokokoo on tyyliltään pehmeää ja kuviot laajat. Sama pätee esimerkiksi renessanssiin ja uusrenessansiin. Renessanssiin kuuluvat runsaat leikkaukset ja tietty hentous. Tuolit eivät välttämättä ole kovin mukavia istuttaviksi, mutta aikakautensa tyylin mukaisia.

Yksi huonekalujen kuten monen muunkin tavaran tuotantoon vaikutti höyrykoneen keksiminen 1800-luvun puolivälissä.

– Sitä ennen huonekalut olivat taitavien puuseppien käsityötä, mutta höyrykoneen myötä esimerkiksi huonekaluja ryhdyttiin valmistamaan koneellisesti.

Esimerkiksi uusrokokoota on tämän takia valmistettu aika paljon verrattuna rokokoohon.

– Uusrokokoolla kuten kaikilla kerranaistyyleillä voi olla valmistajansa tänäkin päivänä.

Lyhyt historia näkyy huonekaluissA Hagelstam muistuttaa, että Suomen historia on lyhyt verrattuna naapurimaihin tai Saksaan.

– Tyylisuuntien suhteen Saksa oli paljolti mallimaa. Esimerkiksi jugend on sanana käytetty Suomessa Itävallassa ja Saksassa. Pietarissa ihailtiin 1800-luvulla ranskalaista tyyliä ja Napoleon toi empiren Venäjälle. Venäjältä muutti Suomeen 1800-luvun puolivälissä venäläisiä vauraita sukuja jotka toivat mukanaan huonekaluja. Sitä ennen ei Suomessa juurikaan venäläisvaikutteisia huonekaluja ollut, vaan vaikutteet tulivat Ruotsista tai Saksasta.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 4/2018!

Kuuro nero

Wäinö Aaltonen oli opportunisti, joka toimi aina sen mukaan, mistä tuuli puhalsi

Taiteilijana Wäinö Aaltonen osasi olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hän myös osasi tehdä ajan henkeen sopivaa oikeanlaista taidetta. Hänen vaikutustaan lisäsi se, että hänestä tehtiin akateemikko ensimmäisten joukossa. Wäinö Aaltonen osallistui hyvin pitkään ja aktiivisesti suomalaiseen taide-elämään aina 1960-luvulle asti. Hän myös koulutti nuoria taiteilijoita ottamalle heitä avustajikseen ateljeehensa ja vaikutti tälläkin tavoin suomalaiseen taidekenttään.

– Wäinö Aaltosta on vaikea luonnehtia muuten kuin toteamalla, että hän oli opportunisti. Hän toimi aina sen mukaan, mistä tuuli puhalsi. Esimerkiksi ennen sisällissotaa hän paini Turun työväenyhdistyksen painisalilla punaisena tunnetun Robert Oksan kanssa. Niinpä häntä myös pidettiin työväenyhdistyksen miehenä. Mutta heti sisällissodan jälkeen hän kuitenkin osallistui sodan muistomerkkien suunnittelukilpailuihin, joten tässäkin suhteessa tuuli kääntyi. Mutta minkälaisia veistoksia hän sitten teki, on eri asia. Ne eivät aina olleet valkoisen Suomen ihanteiden mukaisia, Wäinö Aaltosen museon tutkija Jonni Saloluoma kertoo.

Patsaalle vaihdettiin pää

Kun Tampereelle haluttiin pystyttää ajan hengen mukaisesti sisällissotaa kuvaava uhitteleva veistos, Aaltosen ehdotuksessa oli ateenalaistyyppinen atleetti, alaston mies, joka piteli polvistuneena kypärää kädessään.

Tällaista enemmänkin surumielistä ja nöyrtyvää hahmoa ei hyväksytty lainkaan!

– Wäinö Aaltonen oli käyttänyt mallina ystäväänsä Robert Oksaa, tätä punaista painijaa. Ja kun tämä selvisi, se oli omiaan lisäämään työn skandaalimaisuutta. Sittemmin työ kiersi ympäri Pohjoismaita ja oli muun muassa Kööpenhaminassa esillä herättäen runsaasti huomiota, kunnes se haluttiin Savonlinnan Säämingin sankarivainajien muistomerkiksi, mutta sillä ehdolla, että veistoksen pää vaihdettaisiin. Malliksi tuli Aaro Hellaakoski, mutta ruumis on edelleen Robert Oksalta.

Lue lisää Antiikki ja Taide -lehden numerosta 3/2018!