Antiikki ja Taide -lehden ensimmäinen numero ilmestyi kesällä 2013. Lehti on saanut loistavan vastaanoton niin tilaus- kuin irtonumeromyynnissäkin. Antiikki koko laaja-alaisuudessaan on lehden keskeisintä sisältöä ja runsaasti palstatilaa saavat suomalaiset taideaarteet, taidekeräilijät ja mesenaatit. Antiikki ja taide avautuu myös jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle.

Jacobssonien koti kuvastaa aikaansa

Salonki oli talon edustushuone. Kustavilaisen sohvaryhmän yläpuolella tukholmalaisen mestarin Per Henrik Beurlingin valmistama seinäkello ja skotlantilaisen taiteilijan George Ogilvy Reidin maalaus Salaliitto.

1800-luvun porvariskodin komeus ja ajan mieltymykset hyvin esillä Ett hem -museossa

Sisustus Piispankadun rakennuksessa Turussa onkin aito, niin kustavilaistyyliset kalusteet kuin isännän, konsuli Alfred Jacobssonin kirjat tai emännän, rouva Hélène Jacobssonin astiatkin, taikka pariskunnan hankkimat monet arvotaulut. Miljöökin on sikäli aito, että rakennus edustaa Jacobssonien aikakautta. Talo ei kuitenkaan ole Jacobssonien alkuperäinen koti, johon museo aikanaan perustettiin, vaan Hämeenkadulla sijainnut rakennus jäi sodan jalkoihin. Tavarat pakattiin varastoon, ja sodan päätyttyä rakennus katsottiin niin huonokuntoiseksi, että se purettiin.
– Silloin näytti siltä, että museotoiminta loppuisi siihen, ja tavarat olivatkin pitkään varastoituna, kertoo intendentti Ulrika Grägg.
Syksyllä 1957 kuitenkin heräsi ajatus museon uudelleen järjestämisestä. Åbo Akademin säätiö päätti sijoittaa museon puutaloon Piispankatu 14:ään.
– Uusi puurakennus on tosin on vaatimattomampi kuin Jacobssonien alkuperäinen kivitalo, mutta se edustaa kuitenkin samaa arkkitehtonista tyylikautta ja samaa porvarillista kulttuurimiljöötä, Grägg toteaa.
– Talojen huonejärjestyksessä oli paljon yhtäläisyyksiä, joten museon sijoittaminen onnistui hyvin. Mutta koska tilat ovat pienemmät, useita kalustoryhmiä ja runsaasti esineistöä on jouduttu jättämään pois.
– Esimerkiksi Alfred Jacobssonin kirjoista täällä on esillä vain pieni osa.
Ett hem -museon perustaminen oli Jacobssonin pariskunnan tahto. He määräsivät testamentissaan, että Hämeenkadun varrella oleva talo irtaimistoineen lahjoitetaan Åbo Akademin säätiölle ja koti säilytettäisiin museona.
Rouva Hélène Jacobsson kuoli vuonna 1928 ja konsuli Alfred Jacobsson vuonna 1931. Museo avattiin yleisölle 29. toukokuuta 1932 ja sen toiminta jatkui sodan puhkeamiseen 1939 saakka alkuperäisessä rakennuksessa Hämeenkadulla.

Hämeenkadulta Piispankadulle
Jacobssonien Hämeenkadun kivirakennus oli tyypillinen klassisistinen rakennus, joka oli rakennettu Turun palon jälkeen. Alfred oli jo vuonna 1876 lunastanut rakennuksen itselleen.
Rakennus oli kaksikerroksinen vintti- ja kellarikerroksineen.
Päärakennuksen lisäksi tontilla oli useita piharakennuksia mm. talli, navetta ja talonmiehen talo. Ensimmäisessä kerroksessa oli keittiö, keittäjän huone, tarjoiluhuone, pikku keittiö, ruokasali ja läntisessä siivessä oli Alfredin konttorihuoneet.
Toisessa kerroksessa oli edustushuoneet ja iso salonki, sen lisäksi perheen yksityiset huoneet, Hélènen huone, Hélènen budoaari, makuuhuoneet, Alfredin huone ja kirjasto.
Talon renessanssityylinen julkisivu oli rakennettu Turkulaisarkkitehti Charles Johnssonin piirustusten mukaan, mutta jälkeenpäin tämä muokattiin todennäköisesti C.L. Engelin mukaan.
Alkuperäisen Hämeenkadun talon ja nykyisen Piispankadun talon välillä on monenlaisia yhtäläisyyksiä. Myös Piispankadun rakennuksen on piirtänyt sama arkkitehti Charles Johnsson.
Puutalo sai molemmin puolin sivuflyygeleitä ja edusti tyypillistä 1800-luvun turkulaista rakennuskantaa. Vuosien varrella talo on toiminut yksityiskotina, mutta myös oppilaskotina saaristolaisoppilaille.
Molemmilla rakennuksilla oli myös sama rakennuttaja, silloisen asessorin, sittemmin Turun Hovioikeuden presidentti Carl Robert Procopé. Hän oli tilannut kivitalon piirustukset 1832, joskin hän myi talon hovioikeudenneuvos C. W. Fagerströmille jo ennen kuin talo oli valmistunut.

Didrichsenin taidemuseo

Sisänäkymä museosiivestä 2014 lähes vuoden kestäneen peruskorjauksen jälkeen. Keskeisiä painopisteitä olivat saavutettavuuden lisääminen sekä turvallisuustason nostaminen vastaamaan kansainvälisten museoiden standardeja.

Taidetta rakastavan parin luomus taiteen ystäville

Syksyllä 1927 saapui Suomeen liikematkalle tanskalaissyntyinen Gunnar Didrichsen (1903-1992). Jo maailmaa nähnyt nuori liikemies huomasi alueella menestymisen mahdollisuuksia; Suomen markkinoilla näytti olevan tilaa kansainvälisille tuotemerkeille.
Jo seuraavana vuonna Didrichsen perusti 1928 Helsinkiin yrityksen, Transmeri Oy Ab:n – tuotteita yli meren. Liikemiehen vaisto oli osunut oikeaan; yritys lähti kasvuun.

Yhteinen rakkaus taiteisiin
Tekisi mieli sanoa, että Didrichsenin taidemuseon henkinen peruskivi laskettiin jo vuonna 1939, jolloin hoikka, vaalea Gunnar Didrichsen tutustui viehättävään suomenruotsalaiseen Marie-Louise Granfeltiin (1913–1988). Osoittautui pian, että heillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat kauniin luonnon, hyvän arkkitehtuurin ja ennen kaikkea hyvän taiteen ystäviä.
– Niinpä Marie-Louise ja Gunnar avioituvat vain muutaman kuukauden intensiivisen seurustelun jälkeen, kertoo Didrichsenin taidemuseon intendentti Maria Didrichsen. Hän on Didrichsenien nuorimman pojan, nykyisen museonjohtaja Peter Didrichsenin puoliso.
1940-luvulla Didrichsenit olivat kiinnostuneet nimenomaan kotimaisen kultakauden taiteesta. Molempien voimakas kiinnostus taiteeseen johti pian ensimmäiseen yhteiseen teoshankintaan, Pekka Halosen ”Ateria”-maalaukseen vuodelta 1899.
Yksityiskokoelmista ostettiin muun muassa Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin maalauksia.
Taidehankinnoista tuli pariskunnan yhteinen intohimoinen harrastus. Varsin pian satunnaiset teoshankinnat muuttuivat järjestelmälliseksi taidekokoelman keräämiseksi.
Taidevalintoja ohjasivat pariskunnan esteettiset mieltymykset. Periaatteena oli hankkia taideteokset yhteistuumin: niiden tuli miellyttää molempia.
– Mieheni Peter on kertonut, että jos joskus tuli erimielisyyttä jostakin teoksesta tai hankinnasta, niin kyllä se oli äidin ääni, joka ratkaisi, Maria Didrichsen hymyilee.

Taidegraafikko Simo Hannula tumman ja valkean sinfonian mestari

Taidegraafikko Simo Hannula työnsä ääressä. Kuva: Hannu Hyrske.

Aina ei tarvita värejä. Taidokas mustavalkoinen grafiikanvedos voi avata katsojalle aivan uusia maailmoja: tiukkaa ja kurinalaista sommittelua tai yksityiskohtien lukematonta runsautta. Ne pakottavat pysähtymään. Joka katsomisella niistä löytää uusia piirteitä, havaitsee ennen havaitsematonta.

Taitava piirtäjä jo poikasena
Simo Hannula syntyi maanviljelijäperheeseen Konginkankaalla maaliskuussa 1932 veljessarjan nuorimmaisena. Pojan piirtäjänlahjat huomattiin jo kansakoulussa, ja todistuksessa piirustuksessa komeili täysi kymppi. Päästötodistukseen johtajaopettaja oli kirjoittanut erikoismaininnan: ”Simo Hannula on osoittanut suurta taitoa piirustuksessa ja on käsitellyt tehtäviä aivan erikoisella lahjakkuudella.”
Koulutaival jatkui oppikoulussa Jyväskylässä, mutta vastahakoisesti jatketut opinnot päättyivät lyhyeen. Jo joululomalle lähtiessään poika oli päättänyt lopettaa koulunkäynnin siihen. ”Tapahtukoon mitä tahansa, kouluun en enää joulun jälkeen palaa.”
Simo Hannula piti päänsä, ja kotiväki joutui taipumaan. Kotosalla Simo teki pihatöitä ja hoiti tilan hevosia, mutta kaikki vapaat hetket täytti piirustusharrastus.

Taideopinnot alkavat etäopiskeluna
Helsinkiläinen kirjeopisto, ABC-piirustuskoulu etsi uusia oppilaita lehti-ilmoituksilla. Piirustuskoulun kolmivuotinen kirjekurssi oli varsin suosittu, ja monet myöhemmin taiteilijana uransa luoneet hankkivat ensimmäiset oppinsa sen avulla. Niin myös Simo Hannula, joka 14-vuotiaana ilmoittautui opiskelijaksi. Piirtämisestä tuli nyt kiinteä osa elämää.
Hannula on muistellut, miten hän kärsimättömänä tähyili milloin keltainen postiauto viilettäisi metsän laitaa ja toisi opettajan korjaamat ja kommentoimat työnäytteet. Palaute oli kannustavaa ja arvosanat hyvät.

Tamminiemen huvimajan sisätilan monet kasvot

Tamminiemen huvimajan ovet avautuvat toivottavasti vielä yleisöllekin.

Karmiininpunaa, kukkamedaljonkeja ja helmiäistä

Vuonna 2010 edustuskuntoon restauroitu Urho Kekkosen museo amminiemen keltainen, empiretyylinen huvimaja näyttää tähyilevän tulijoita kukkulallaan. Vain pari porrasaskelmaa ja sitten astutaan valkeiden joonialaispylväiden välistä avokuistille. Huvimajan paripeiliovet ovat jo kutsuvasti auki.

Mennään sisään, kehottaa johtava rakennuttaja Päivi Eronen Museoviraston Kulttuuriympäristön hoito-osastolta.

Huvimajan okrankeltaisen ulkovärityksen jälkeen huonetilan ilme yllättää. Ohoh, onpa täällä punaista! Päivi Erosta naurattaa.

– Kun huvimajan sisätila päätettiin restauroida, seiniä peittivät vaaleaksi maalatut lastulevyt, hän selvittää.

Niiden tarkkaa asentamisvuotta ei tiedetä – todennäköisesti seinät oli levytetty 1960–1970-luvulla.

Tutkimuksella seinäpintojen alkuaikoihin

Restaurointitöitä edelsi Museoviraston konservaattoreiden, Hanna Rotosen ja Katariina Sommarbergin, tekemä huvimajan kunnon dokumentointi ja vauriokartoitus.

Seiniä peittävät, maalatut lastulevyt päätettiin poistaa, jotta kaikki pintakäsittelykerrokset saataisiin selvitettyä. Levyjen alta paljastui ensin kolme repaleista, painantakuvioista pahvitapettikerrosta.

– Tuollaiset kuviopintaiset pahvitapetit olivat suosiossa 1930–50-luvulla. Huvimajan seinien pahvitus ajoittuu luultavimmin noille vuosikymmenille, Päivi Eronen määrittää.

Pahvin päällä oli kolme maalikerrosta. Alta alkoi paljastua oikea kulttuurihistoriallinen aarre: kaikkiaan 18 pintakäsittelykerrosta! Parhaiten säästyneitä olivat alimmat, suoraan lautapinnalle maalatut tai liimatut pintakäsittelykerrokset.

Alkuperäinen väri viestii empireajasta

Miksi sisäseinien nykyväriksi valittiin juuri punainen?

– Melkoinen määrä tutkimustyötä tarvittiin, ennenkuin tähän väriin päädyttiin, Päivi Eronen selvittää.

Tämä karmiininpunainen sävy, tosin hyvin hailakkana, löytyi vihdoin seinän yläosasta, sen alimmasta liimamaalikerroksesta. Se tulkittiin ensimmäiseksi pintakäsittelyväriksi. Nyt katsomme karmiininpunaista seinäpintaa, joka on siis uusi ,kuten värikin.

Karmiininpunainen pigmentti on erittäin herkkä valolle.

– Tämä väri on ollut tässä pari vuotta ja on jo haalistunut melkoisesti, huomauttaa Päivi Eronen ja osoittaa sitten huoneen nurkkausta:

– Värin alkuperäinen, voimakkaampi sävy näkyy nurkissa, jonne aurinko ei paista suoraan.

Sisäseinien nykyinen karmiininpuna viittaa empireaikaan. Huvimajan suunnittelijaksi arvellaan arkkitehti C. L. Engeliä (1778–1840), Helsingin empirekeskustan luojaa. Samaa väriä on löytynyt myös Engelin käsialaa olevan Bockin talon eli Vanhan Raatihuoneen ruokasalista. Empirerakennusten huonesarjan värit olivat usein sininen, vihreä, keltainen ja roosa tai punainen.

Pintakerrosten tutkimusta ja tulkintaa

Huvimaja on kylmä rakennus, joten siistimisen ja uusimisen tarvetta on vuosien saatossa riittänyt.

– Kun huvimajan pintoja on aikoinaan uusittu, vanhat tapettikerrokset on revitty alas. Monesta on jäljellä enää hyvin pieniä fragmentteja. Niinpä tapetin tai yläreunan boordin tulkitseminen on ollut ammattilaisillekin aikamoista salapoliisityötä, Päivi Eronen toteaa.

Konservaattoreiden tutkimusraportissa osa tulkinnoista on visioita siitä, minkälainen tapetti, boordi tai maalikerros on saattanut olla, mikä valottaa työn haasteellisuutta.

Taidelasi luo harmoniaa kodin sisustukseen

Oiva Toikan Pampulavaasi on sarja uniikkiesineitä, joita yhdistävät reunan pampulat. Toikka teki Nuutajärven puhaltajien kanssa yhteistyössä erilaisia muunnelmia vuodesta 1968 alkaen. Uniikkimaljat ja maljakot ovat vapaasti puhallettuja. Kuva: Suomen lasimuseo, Timo Syrjänen.

Kulta-ajan klassikot palanneet

Lasia on käytetty suomalaisissa kodeissa jo 1700-luvun puolivälistä saakka. Lasiesineet toimivat pitkään arjen ja juhlan käyttöesineinä, mutta 1900-luvulle tultaessa lasi sai myös muotoja taiteilijoiden käsissä.

Siitä saakka lasi on toiminut yhä selkeämmin myös sisustuselementtinä.

– Koristelasin kanssa työskentelevät taiteilijat eivät olleet aluksi koulutukseltaan erikoistuneita lasitaiteilijoita, vaan he olivat kuvanveistäjiä, arkkitehtejä ja taidemaalareita, jotka tosin loivat upeaa taidelasia jo tuolloin, Suomen lasimuseon tutkija Uta Laurén toteaa.

Taidelasin edistämiseksi Suomessa järjestettiin 1900-luvun alkupuolella jopa kilpailuja, jotta saataisiin esiin näyttelyesineitä suuriin kansainvälisiin näyttelyihin, kuten maailmannäyttelyyn.

– Silloin alkoi syntyä merkittäviä taidelasiesineitä, joita tehtaat ryhtyivät valmistamaan. Suurin osa niistä oli koriste-esineitä, kuten näyttäviä maljoja, maljakoita ja lautasia. Ne löysivät myös tiensä ihmisten koteihin.

Aalto-maljakon läpimurto

Noihin aikoihin syntyi myös suomalaisen lasitaiteen klassikko Aalto-maljakko. Alvar Aallon vuonna 1936 suunnittelema maljakko otettiin tuotantoon vuonna 1937. Se esiteltiin samana vuonna myös Pariisin maailmannäyttelyssä.

– Tuolloin se ei vielä kuitenkaan lyönyt itseään läpi, sillä se ei muotokieleltään vielä tuolloin puhutellut ihmisiä, Laurén kuvaa.

– Aalto-maljakon läpimurto suomalaisten kotien sisustuselementtinä tapahtui oikeastaan vasta 1980-luvulla, jolloin siitä tuli sellainen ikoni kuin se nykypäivänäkin on.

Tämän päivän sisustuksessa lasilla ja taidelasilla on itseoikeutettu asemansa. Laurén toteaa, että lasi elementtinä tuo kotiin arvokkaan ja miellyttävän tunnelman.

Mikä taika lasiin sitten liittyykään?

– Taidelasin kohdalla taika perustuu yksinkertaisesti siihen, että esineet ovat lasisia pienoisveistoksia, joita laitetaan esille kotiin. Niiden avulla luodaan kotiin harmoniaa. Se miellyttää ihmisten silmää, Laurén vastaa.

Kaikuja taidelasin kulta-ajalta

Suomella on lasimaana pitkä ja arvostettu, kansainvälinen asema. Uta Laurén sanoo, että varsinainen suomalaisen lasin kulta-aika sijoittuu 1950-luvulta aina 1970-luvun alkuun saakka.

Jo ennen sitä suomalaiset osasivat arvostaa lasia, mutta 70–80-lukujen vaihteeseen tultaessa etenkään nuorempi sukupolvi ei ymmärtänyt vanhempiensa ja isovanhempiensa lasiaarteiden päälle.

– Tuolloin taidelasi vaihtoi kotia tiuhaan tahtiin. Taidelasin keräilijät saattoivat tehdä hienoja löytöjä huokealla hinnalla. Tuolloin lasi näkyikin enimmäkseen heidän kotiensa ja tilojensa sisustuksessa, Laurén toteaa.

Hirsitalo muutti 40 kilometriä

Lähes 120 vuotta vanha Kuortaneelta Seinäjoen Nurmoon siirretty pohjalaistalo on komea ilmestys.

Kun kuulee, että iso hirsitalo on siirretty kaupungista toiseen, tulee mieleen kaksi kysymystä: miksi sitä ei pidetty alkuperäispaikalla tai miksei uuteen paikkaan rakennettu uutta? Molempiin kysymyksiin löytyy järkeenkäypä vastaus, mutta niistä lisää tuonnempana.

Kaunis kuin karamelli

Seinäjoen ja Lapuan välillä kulkee soma pikkutie. Sitä pitkin ajaessa ei voi olla huomaamatta metsän rannassa ylväänä seisovaa hirsitaloa. Talossa asuvat Seppäset: Marja, 47, Mikko, 46, ja heidän kahdeksan lastaan; Sannimaria, 20, Johannes, 17, Jeremias, 15, Paulus, 12, kaksoset Eelis ja Eliel, 10, Petrus, 8, ja Reeta, 5. Esikoispoika Joona, 22, on jo lentänyt pesästä.

Jos talo näyttikin komealta kauempaa tieltä katsottuna, sen pihassa seisoessa vierailija menee sanattomaksi. Onhan näitä hirsitaloja ennenkin nähty, mutta Seppästen talo on ikäänsä nähden erittäin hyväkuntoinen. 

Tilaisuus tupsahti eteen

Talon alkuperäinen rakennusvuosi on 1895. Lähes 120-vuotias talo rakennettiin Kuortaneelle, Kuortaneenjärven liepeille. Seppäset eivät ole varmoja, kuka talon rakensi ja millaisia perheitä siellä ehkä on asunut, mutta heidän hoiviinsa tämä hirsitalo tuli kuin tilauksesta.

– Työskentelin Nurmon seurakunnan kanttorina ja asuimme Nurmossa pappilassa. Olimme aina olleet kiinnostuneita vanhoista taloista, emme niinkään uudisrakentamisesta, Mikko Seppänen kertoo.

Perhe ei varsinaisesti etsinyt uutta kotia, mutta he eivät myöskään jättäneet käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, kun unelmakoti tupsahti eteen.

Normaaleissa talokaupoissa hoidetaan rahoitus asianmukaisesti kuntoon, sen jälkeen allekirjoitetaan kauppakirja ja lopulta kannetaan omat tavarat sisään. Seppästen talon osto ei kuitenkaan mennyt ihan näin yksinkertaisen kaavan mukaan.

Maailman paras talo

Oli vuosi 2004, kun Nurmon seurakunnan työntekijät kokoontuivat Kuortaneella Kuhapirtti-ravintolaan. Mukana oli myös kanttori Mikko Seppänen, joka jutteli porukan linja-autonkuljettajan kanssa. Kuljettaja kertoi, että hänen vaimonsa sukulainen oli lahjoittamassa erästä isoa hirsitaloa pois. Niin, kyseessä oli siis pelkkä hirsitalo, tontin tämä sukulainen halusi pitää itse.

Tuumasta toimeen: Seppäset vierailivat hirsitalossa Kuortaneella. Se oli kuin kaatopaikka, koska sisällä oli kuolleita lintuja ja paljon rojua, mutta pariskunta huomasi, että oikeasti talo oli jotain muuta kuin siivekkäiden hautausmaa.

Hirret olivat erinomaisessa kunnossa, joten rungon siirto saattoi hyvinkin olla mahdollista. Myös mukana ollut, silloin kuusivuotias Jeremias huokasi kuolleiden naakkojen keskeltä, että ”Tämä on maailman paras talo!”

Nautintoja taiteen, ruuan ja historian ympärillä Moision kartanossa

Moision kartano sijaitsee 6-tien lähistöllä, hieman Mustilan arboretumista itään, Kouvolan länsipuolella. Kaksikerroksista, Engelin suunnittelemaa empire-päärakennusta ympäröi puutarha.

Kehyksenä Hasujen klassinen kokoelma

Kymenlaaksossa, Kouvolan Elimäellä sijaitseva Moision kartano on 17 vuoden ajan toiminut ympärivuotisena matkailukohteena, jonka kantavana ajatuksena on Seija ja Pentti Hasun yli 50 vuoden aikana keräämä, ainutlaatuinen taidekokoelma.

– Vanhempieni kodin tilat kävivät rajallisiksi. He olivat pohtineet keräämälleen taiteelle jotain paikkaa. Kun 1997 Elinmäen kunta ilmoitti Kouvolan Sanomissa etsivänsä ympärivuotista vuokralaista Moisioon, vanhempani nousivat seitsemästä hakijasta ykkösiksi juuri mielenkiintoisen taidekokoelmansa vuoksi sen matkailullisen arvonsakin vuoksi, kartanoa emännöivä yrittäjä Anne Hasu kertoo.

Jatkumona kartanon ja suvun historiaan

Anne Hasu on emännöinyt kartanon klassisen taiteellisen ja historiallisen kauneuden herkullisen ruuan ympärille muodostunutta ja kehitettävää paikkaa vuodesta 1997.

Aiemmin kartanon tiloja käytettiin juhliin vuokrattavaksi ja pienimuotoisten näyttelyiden tilana.

– Meillä on kahden yrityksen perheyhtiö, jossa kartanoon olen siirtynyt osto- ja myyntitehtävistä ja kouluttautunut edelleen ravintola-alalle. Olen lapsuudestani saakka kasvanut huutokauppojen, taiteen ja taiteilijoiden ympärillä. Minua kulttuurikodin kasvattina ne ovat vetäneet puoleensa aina. On kiehtovaa olla tällaisessa ympäristössä, joka ohjaa työtäni. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että olen osa vanhempieni harrastuksen jatkumoa.

Nautintoja ja taideostoksia lähellä

Moision kartanon nykyistä perustoimintaa ovat juhlien, etenkin häiden ja syntymäpäivien, järjestäminen, tilausravintolana toimiminen ja ohjelma taiteen ympärillä.

– Meiltä voi myös ostaa, sillä pidämme vaihtuvia myyntinäyttelyitä. Haluan silti omilla toimillani madaltaa kynnystä tulla tänne. Vaikka paikka on hieno, se on kaikille avoin, Hasu selvittää.

Anne Hasu on suhteellisen tuoreen Länsi-Kymen kulttuuritie -yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistys pyrkii parempaan yhteistyöhön seudullisesti, koska kulttuuri- ja lähimatkailu on nosteessa.

– Ihmiset haluavat kokea nautintoja tällaisissa kauniissa, rauhallisissa ja historiallisissa ympäristöissä. Myös suomalainen, mahdollisimman lähellä tuotettu ruoka sekä konsertit kiinnostavat. Meille ravintolakonsepti on luonteva, sillä Moisio on ollut karjakartano. Sukumme lihakaupasta ja lähilampaista tiedämme varmasti saavamme hyvää lihaa.