Ase & Erä on ilmestynyt jo 28 vuotta ja tänä aikana saavuttanut erittäin vankan aseman metsästyksestä, aseista ja eräelämästä kiinnostuneiden keskuudessa. Monipuolisen sisältönsä ansiosta lehden lukijamäärä on kasvanut harrastelijoista aina iäkkäämpiin konkareihin Hangosta Utsjoelle. Ase & Erä metsästää, testaa teknistä välineistöä, esittelee aseuutuudet ja patruunat, tekee metsästysmatkoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
Kaikki karhut eivät vieraile mehiläispesillä, mutta osa yksilöistä erikoistuu makeaan herkkuun.
Suurimmat vahingot syntyvät keväällä, kun karhut lähtevät talven jälkeen nälissään etsimään ruokaa sekä syksyllä ennen talviunille siirtymistä.
Mehiläistarhaajat varjelevat elinkeinoaan sähköaidoilla, joista aiheutuu tarhaajille niin työtä kuin kulujakin. Karhut ovat kuitenkin älykkäitä otuksia ja oppivat välttämään sähköaidat kaatamalla aitoja tai vaikkapa kampeamalla puun avulla langat maahan.
Pihtiputaalaiselle Kaija Tunkkarille ovat karhujen aiheuttamat vahingot tuttuja. Ensimmäiset vahingot mehiläistarhauksilla tapahtuivat jo yli 30 vuotta sitten.
– Siihen aikaan ei tiedetty vielä sähköaitasuojauksista mitään.
Tunkkari tutustui Kanadaan suuntautuneella opintomatkalla kanadankarhuille tehtyihin sähköaitasuojauksiin ja rakensi vastaavanlaiset aitaussuojat hunajatarhalleen ensimmäisten joukossa Suomessa.
– Meillä oli silloin metsätarhaus, jossa aitaaminen vaati valtavan työmäärän. Silloin ei vielä ollut aurinkopaneeleja, joten akkuja joutui yhtenään kantamaan edestakaisin.
Lue juttu kokonaan Ase ja Erän numerosta 6/20!
Jousiaseella metsästys on lisännyt hiljalleen harrastajakuntaansa. Tällä hetkellä Suomessa harrastajia on arviolta 10 000–15 000. Yhtenä varteenotettavana määrän lisääjänä on jousiaseelle luvallisen lajilistan runsastuminen. Metsästysjousen käyttö tuli lailliseksi vuonna 2017 muun muassa valkohäntäpeuran, metsäpeuran ja villisian metsästyksessä. Varsinaista rekisteriä jousiaseen hallussapitäjistä ei ole, sillä se ei ole luvanvarainen metsästysase.
Jousta käytetään hyvin yleisesti majavanpyynnissä ja alueilla, missä on paljon pientä sorkkaeläintä. Usein jousen kanssa metsästetään kyttäämällä esimerkiksi puupassissa. Silloin kun jousiaseen kanssa lähestytään haluttua riistaa, täytyy metsästäjän tuntea riistan elintavat ja oletettu reitti, jotta osumatarkkuus olisi taattu.
Kalajoella asuva Olli Pirkola on jo pitkään metsästänyt suomenpystykorvan kanssa. Nyt hän lisäsi asteen haastetta ja vaihtoi ruutiaseen jouseen.
– Ajatus perinteisestä tai jopa ikiaikaisesta metsästystavasta kyti jo pitkään mielessä. Lisäksi se, että voisi yhdistää jousiaseen alkukantaisen koiran kanssa metsästämiseen kiehtoi ja kipinä syttyi, kun näin netissä aiheeseen liittyvän videon. Jousiaseella metsästyksessä kiehtoo juuri lajin haasteellisuus verrattuna tämän päivän erittäin tehokkailla ruutiaseilla metsästykseen.
Lue lisää Ase&Erän numerosta 6/2020!
Ensimmäiset piisamit tuotiin Suomeen vuonna 1922.
Niitä istutettiin seuraavina vuosina lähes 300 paikkakunnalle ympäri Suomea monien eri tahojen toimesta. 1960-lukuun mennessä oli levittäytynyt koko maahan.
Niitä metsästettiin meillä tärkeänä turkiseläimenä niin, että suurimmillaan saalismäärä oli jopa 600 000 piisamia vuonna 1955. Nykyinen saalismäärä on arviolta noin tuhat piisamia vuodessa. Vähäinen määrä liittyy osaltaan siihen, että turkiksella ei ole enää samanlaista markkina-arvoa kuin aikoinaan, mutta myös siihen, että piisami on Suomesta hävinnyt.
– Piisameja on vielä nykyisinkin meillä, satunnaisia havaintoja saadaan eri puolilta Suomea vuosittain. Tarkkaa nykylevinneisyyttä ja kannan runsautta ei tällä hetkellä kuitenkaan tunneta, kertoo Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija, tutkimuspäällikkö Katja Holmala.
Holmala kertoo, että istutuksien myötä piisamit olivat levittäytyneet laajoillekin aloille vielä 80- ja 90-luvuilla. Sen jälkeen tapahtui kuitenkin kannan melko yhtäkkinen häviäminen.
– Piisamikanta romahti ja se tapahtui lähes yhtä aikaa eri puolilla Suomea. Syytä romahdukseen ei tunneta.
Lue lisää Ase&Erän numerosta 4/2020!
Amerikkalaisten erä- ja metsästystoimittajien ylläpitämä Gun and Shooter –julkaisu listaa aika ajoin kaikkien aikojen parhaita tai suosituimpia asetyyppejä.
Tässä numerossa esitellään mantereen myydyimpiä haulikkotyyppejä, niin puoliautomaattisia kuin pumppuversioitakin. Yllättävän monta niistä on saatavissa myös Suomen markkinoilta – kiitos pitkän valmistushistorian.
Suomalaisten sotilaspoliisien (SPOL) tukiaseena on haulikko, joka kantaa armeijan kalustoluettelossa nimeä ”12 pumppuh Remington P” ja valmistajan katalogissa nimellä Remington 870 Police. Aseen konstruktio on jo 1950-luvulta, mutta vanha muotoilu on osoittautunut käytännölliseksi ja oivaksi ratkaisuksi.
Remington 870 on yhdysvaltalaisen Remington Arms -yhtiön vuodesta 1950 valmistama pumppuhaulikko. Sitä on valmistettu 12, 16, 20, 28 ja .410 -kaliiperisina useilla piipun pituuksilla ja lukuisina eri malleina sekä metsästys- ja kilpa-ammunta-, että poliisi- ja sotilaskäyttöön. 870-mallin muut variaatiot tunnetaan tuotenimillä Wingmaster, Express, Marine ja Tactical.
Ase ampuu 12-kaliiperista 76 millimetriä pitkää haulikonpatruunaa, joita normaalimittaiseen putkimakasiiniin mahtuu neljä ja jatkettuun seitsemän. Aseen kokonaispituus on 102 senttiä ja paino 3,2 kiloa. Aseet ovat terästä, ja siinä on synteettinen joko kokopitkä tahi taitettava tukki. Remington 870 on ikivarma ja omassa luokassaan haulikkojenkäyttöpeleinä kuin esimerkiksi Mossbergin kuulu 500-malli tai Winchesterin 12. Aseen iskuvoiman keskittämiseksi piipussa on kiinteä sylinterisupistus, joka esimerkiksi lähietäisyydeltä täyteisellä ammuttaessa lävistää vastustajan luotiliivit.
Armeijan sotilaille, joiden tehtävä saattaa kulminoitua vastustajan eliminoimiseen, siis tappamiseen, tehokas lähietäisyyden ja ahtaiden tilojen ase on luontevin haulikko.
Lue lisää Ase&Erän numerosta 3/2020!
Sotkamolaisella Urpo Korhosella on sanansa sanottavana nykyisestä susipolitiikasta.
Sudet ilmestyivät ensimmäisen kerran Korhosen kotikulmille 60-luvulla, ja ensimmäinen susivahinko tapahtui 1970-luvun puolivälissä.
– 90-luvun alkupuoli oli vielä siedettävää, mutta sen jälkeen tilanne alkoi pahentua. Ensimmäinen alfapari pannoitettiin 1997.
Susireviirillä asuva Korhonen ihmettelee, kuinka maailman toiseksi levinnein nisäkäs eli susi on mukamas sukupuuton partaalla.
– Asia on suorastaan naurettava, koska arvioiden mukaan niitä on maailmassa satoja tuhasia. Ja lajin kansaivälinen status on elinvoimainen.
Korhonen hämmästelee vaatimusta, että Suomessa pitäisi olla susireviirit kiinni toisissaan.
– Ei mitään elämää ole maapallolla tasapeittoisesti. Meidän yhteiskuntamme on kuitenkin vielä haja-asutettua, joten kattavasta peitteestä olisi käsittämättömän paljon ongelmia. Meillä ei ole vuoristoja niin kuin on monissa muissa maissa, joten sellaisissa paikoissa voi olla petoja aivan eri tiheydellä.
Loppuvuodesta uutisoitiin, kuinka sudet kaatoivat tuulivoimakaavan Kajaanissa.
Nyt yhdeksän tuulivoimalan tulevaisuus on katkolla, kun Korkeimman hallinto-oikeuden päätösellä tuulivoimapuistoa ei saa rakentaa Kajaanin Murtomäkeen. KHO:n mukaan alue on susireviirillä, ja on jäänyt epäselväksi, kuinka isoa haittaa tuulivoimalat aiheuttaisivat susille.
Urpo Korhonen ei voi kuin hämmästellä suojelijoiden toimintaa.
– Onhan se uskomatonta, että susi meneekin nyt ilmastonmuutoksen edelle. Samat porukat toitottavat tuulivoimalla tuotettavasta puhtaasta energiasta, ja nyt he valittavat ympäristöluvasta, jolla kaatuu sellainen hanke, jonka rahoituskin tulisi suurilta osin muualta. Voi tätä kaksinaamaisuuden autuutta!
Lue lisää Ase&Erä -lehden numerosta 2/2020!
Koulujen yhteistyötahoina ovat muun muassa paikalliset metsästysseurat, riistanhoitoyhdistys sekä yksityiset tahot.
Niin myös Liminganlahden yhtenäiskoulussa.
– Haemme jatkuvasti uusia yhteistyökumppaneita, joita ilman Erä ja luonto -kurssin toteuttaminen ei olisi edes mahdollista. Tällä hetkellä yhteistyökumppaneitamme ovat metsästysseurat, metsästysyhdistys, kalastusseura sekä perhosidontaa opettava taho, kertoo Liminganlahden yhtenäiskoulun rehtori Antti Junttola.
– Toki kurssin onnistuminen vaatii myös innostuneita opettajia, joita meiltä on onneksi löytynyt.
Liminganlahden yhtenäiskoulussa Erä ja luonto -kurssi on ollut valinnaisaineena jo noin kymmenen vuoden ajan.
– Legendaarinen biologian ja maantiedon opettaja Ulla-Maija Lamme laittoi kurssin aikoinaan käyntiin. Erä ja luonto -kurssi on ollut aina erittäin suosittu ja on sitä edelleen.
Tällä lukukaudella kurssi on jaettu kahteen ryhmään, joissa on opiskelijoita yhteensä 27.
– Kurssi alkaa kahdeksannella luokalla ja jatkuu yhdeksänteen luokkaan asti.
Metsästyskortin suorittaminen painottuu kahdeksannelle luokalle.
– Metsästäjätutkintoon vaadittava aineisto käydään oppilaiden kanssa läpi. Metsästyskortin saaminen ei kuitenkaan vaikuta kurssin läpipääsyyn, sillä metsästäjätutkintoon osallistuminen on vapaaehtoista. Koska kodit maksavat metsästyskorttimaksun, ei tiedossamme ole, kuinka moni sen suorittaa.
Erä ja luonto -kurssin valinneet oppilaat tekevät yhdeksännellä luokalla kurssiin sisältyvän loppuvaelluksen.
– Viime vuosina se on ollut viikon vaellus Saariselällä.
Lue lisää Ase&Erän numerosta 2/2020!
Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) aloitti suurpetojen haaskakuvauspalveluita tarjoavien yritysten valvonnat viime vuonna. Valvonnassa pyrittiin selvittämään sitä, aiheutuuko kuvaushaaskoista riskejä alueella liikkuville tai asuville ihmisille. Tukesin mukaan petotiheyden kasvu on vaaratekijä.
– Palveluita käyttäville asiakkaille kuvaushaaskoista ei ole vaaraa. Kuvaushaaskojen ympärille muodostuu kuitenkin suurpetotihentymiä, joista voi olla vaaraa alueen asukkaille, mökkiläisille, retkeilijöille ja muille luonnossa liikkujille. Havaintojen mukaan eräälläkin kuvaushaaskalla vieraili parin hehtaarin alueella 43 eri karhuyksilöä yhden yön aikana ja se on paljon, toteaa Tukesin ylitarkastaja Jaakko Leinonen.
Leinosen mukaan selvityksessä kävi ilmi tilanteita, joissa karhut ovat käyneet liian tuttavalliseksi ihmistä kohtaan.
– Karhuja on havaittu tavallista lähempänä ihmisasutusta ja kesäasuntoja. Yhdessä tapauksessa ne yrittivät päästä itävaltalaisperheen autoon sisään ja Oulangan Karhunkierroksella karhut kävivät nuuskimassa yöllä nukkumassa olleiden retkeilijöiden varusteita. On käynyt myös niin, että henkilö on tietämättään kulkenut haaskalle karhujen ollessa juuri ruokailemassa.
Kuvaushaaskoja on kritisoitu voimakkaasti myös senkin vuoksi, että niiden epäillään muuttavan suurpetojen käyttäytymistä ihmistä kohtaan totuttamalla ne ihmisen hajuun ja opettamalla suurpedot hakemaan ruokaa ihmisen lähettyviltä.
Tuliko tämä selvityksessä esille?
– Varsinaisesti asiaa ei tutkittu, mutta tällainen olettamus saatiin. Karhu toimii luontaisesti niin, että se pakenee ihmistä. Haaskaruokinnalla ne tottuvat ihmisen hajuun, eivätkä toimi ihmisen kohdatessaan enää normaalilla tavalla, Leinonen kertoo.
Lue lisää Ase&Erän vuoden ensimmäisestä numerosta 1/2020!
Orimattilalainen Markku Ahonen on tutustunut tarkoin majavien elinolosuhteisiin sekä pyyntiin.
Henkilökohtaisesti hän metsästää majavaa ainoastaan jousella.
– Jousi on tänä päivänä varsin yleinen majavanmetsästysase. Se on melko varma tapa saada saalis käteen asti.
Jousessa on kela, josta tulee jopa 30-50 kiloa kestävä vahva siima. Nuoli ammutaan uivaan majavaan, jonka jälkeen saalis on helppo kelata rantaan. Majava ammutaan mahdollisimman syvään, sellaiseen paikkaan, missä on vettä reilusti.
– Paikka tulisi olla sellainen, ettei siinä olisi syönnöksiä, joihin siima voi tarttua kiinni, sillä majava sukeltaa aina pätkän verran osuman jälkeen.
Ahonen muistuttaa, että tuulen ja paikan suhteen on oltava tarkkana, ettei naru pääse kiertämään esimerkiksi risuihin.
– Joskus on jouduttu hakemaan majava jopa uimalla pois, kun ei ole muuta mahtanut.
Maksimimatka jousella ammuttaessa on 12 metriä, sillä majava reagoi todella nopeasti ja nuoleen kiinnitetty siima hidastaa vielä nuolta.
– Joskus olen ampunut 15 metristä, mutta se on ehdoton takaraja, ettei majava ehdi sukeltaa alta pois.
Majavanmetsästys edellyttää, että pyytäjällä on aikaa.
Arka majava on lähes mahdoton metsästettävä. Kun se päättää heittäytyä hankalaksi, on se yksi vaikeimpia pyydettäviä.
Lue lisää Ase&Erän numerosta 8/2019!
Mitä yhteistä on elokuvatähdillä John Wayne, Jean-Paul Belmondo, Charles Bronson ja toimintafilmisarjojen vakionaamoilla James B. Sikking (Hill Street Blues/Lt Howard Hunter), Dennis Farina (Crime Stroy/Lt Mike Torrello) ja Andrew Lincoln (The Walking Dead/Rick Grimes)?
Ainakin se, että he kaikki ovat filmirooleissaan käyttäneet käsiaseenaan legendaarista .357 Colt Pythonia.
Vaikka itse patruunatyyppi .357 on jo iloiselta 1930-luvulta, hurjaan suosioon se nousi vasta vuonna 1955, kun asetehdas Colt lanseerasi kaliiperille pesitetyn Colt .357 Pythonin, josta on käytetty myös lempinimeä ”Combat Magnum”.
Asetehdas lopetti mallin sarjavalmistuksen vuonna 1999, joskin custom-versioita tuotettiin vuoteen 2004 saakka. Huikeaan suosioon noussut kaliiperi poiki kuitenkin ympärilleen patruunaan ja sen tehoon rakastuneen kuluttajakunnan, ja useat muut asetehtaat ovat jatkaneet taistelua markkinatontilla, jonka Colt lyhytnäköisesti jätti tyhjäksi luopuessaan mallista.
Jenkkilän suosituimpien .357.kaliiperisten listalla on kaiken tyyppisiä revolvereita; pitkäpiippuista, lyttynokkaa, vasaratonta, pientä itsepuolustusversiota ja jopa huikea uusi luomus, josta on vielä vaikeaa sanoa, millaisen vastaanoton ase saa.
Ruger Redhawk on jo muutenkin klassikko, mutta kaliiperissa .357 revolveri on lähestulkoon asetyypin ikoni. Klassinen länkkärirevolverien muotoilu, ruostumaton teräsrunko, puiset kahvapalat. Ase on kaksitoiminen, siinä on kiinteä etu- ja säädettävät takatähtäimet.
Ivalossa asuva Pasi Härkönen pääsi tutustumaan pohjanpystykorvalla metsästämiseen vähän kuin vahingossa, eikä tuota sattumaa ole tarvinnut katua. Tuttavamies Inarin Nellimin kylästä sai syntymäpäivälahjaksi pohjanpystykorvan narttupennun ja antoi sen Härkösen mukaan metsälle.
Riekkorannan Ani osoittautui erittäin lahjakkaaksi.
– Minä sillä metsästelin ja se osoittautui erinomaiseksi lintukoiraksi. Uhkasin jopa haukuttaa sen Suomen mestariksi ja niin minä sitten tein. Omistaja pennutti koiran ja sain siitä itselleni oman pennun, Härkönen kertoo.
Kyseinen pentu on nyt 12-vuotias Jimi. Sille on ammuttu kuusi karhua, parikymmentä hirveä ja lukematon määrä kanalintuja.
Koiran kiinnostus suurriistaan selvisi vasta käytännön metsästyksessä, ja ensimmäinen karhutilanne tuli eteen Jimin ollessa vasta hieman päälle kaksivuotias.
– Koiraa hankkivat pyrkivät jollakin tavalla tutkimaan, mikä riista koiraa kiinnostaa. Monet testaavat pentuja nahan paloilla ja karhun rasvalla, mutta minusta sillä ei ole mitään merkitystä, kiinnostavatko ne pentua vai eivät. Kyllä se selviää myöhemmin metsässä, mikä koiraa kiinnostaa. Katsovatpa jotkut jopa suumerkkejä, mutta niillähän onkin aivan yhtä huonot koirat kuin meillä muillakin, mies leukailee ja jatkaa tilanteesta, jossa koiran innostus karhuun tuli ilmi.
– Metsästä löytyi karhun kaatama hirvi ja siihen laitettiin riistakamera. Karhu tuli haaskalle takaisin ja viipyi viiteen asti aamulla. Vein koiran haaskalle seitsemän aikaan ja se olisi heti lähtenyt karhun perään.
Tuolloin oli elokuun alku ja karhujahdin alettua sain vajaan kuukauden päästä ammuttua Jimille ensimmäisen karhun.
Lue lisää Ase&Erän numerosta 6/2019!
