Hevosmaailma on hevosen omistajille, kasvattajille ja harrastajille suunnattu erikoislehti. Lehti tarjoaa runsaasti monipuolista ja ajankohtaista luettavaa hevosmaailmassa eläville. Harrastelehtenä Hevosmaailma kiinnostaa niin raviharrastajia, ratsastajia kuin hevostaloudessa eläviä. Hevosesta huolehtiminen ruokinnasta terveydenhoitoon on yksi lehden jatkuvista osa-alueista, unohtamatta varusteiden hankintaa ja turvallisuutta.

Norjanvuonohevonen on yksi Norjan kansallisroduista. Se on yksi maailman vanhimpia ja puhdasrotuisimpia hevosia.
Luonnonolosuhteet ovat osaltaan estäneet norjanvuonohevosen risteytymisen muiden hevosrotujen kanssa. Vain sitkeät ja vahvat vuonohevoset pärjäsivät ja selvisivät vaativissa olosuhteissa Norjan vuono- ja tunturialueilla.
Vuonohevosia käytettiin monipuolisesti ratsuina ja vaunujen edessä sekä kantojuhtina ja maataloustöissä. Nykyään vuonohevosia käytetään pääasiassa ratsuina ja valjakkohevosina, mutta esimerkiksi kiinnostus hevosmetsätyöajoon on viime aikoina lisääntynyt vuonohevosharrastajien joukossa.
Vuonohevonen on lihaksikas ja pirteä hevonen, jolla on selvä sukupuolileima. Se on rohkea ja kärsivällinen. Liikkeet ovat energiset, tahdikkaat, matkaavoittavat ja joustavat siten, että se liikkuu hyvin sekä tiellä, maastossa että ratsastus- ja ajoalueilla.
Vuonohevosten ”tavaramerkki”, pystyharja, on leikattu lyhyeksi viikinkiajoilta lähtien.

Alkukantaiset värit
Vuonohevosella on jäljellä alkukantainen villiväritys, hallakko. Rodun virallisia värejä on viisi: ruunihallakko (yleisin), harmaahallakko, punahallakko, valkohallakko ja keltahallakko (harvinaisin). Ominaista rodulle ovat paitsi edellä mainitut hallakko-värit, myös alkukantaiset merkit, kuten harjasta selän kautta häntään ulottuva tumma siima (juova) sekä seepraraidat jaloissa.
Alkuperäiset rodulle ominaiset värit ja merkit tulee säilyttää. Kaikki hyväksytyt vuonohevosen värit ja niiden eri sävyt tulee huomioida. Niitä värejä ja merkkejä, jotka eivät ole rodulle ominaisia, ei tule hyväksyä. Pieni tähti voidaan hyväksyä tammalla. Sen halkaisija ei saa olla viittä senttiä suurempi. Valkoiset merkit eivät ole sallittuja oriilla.

Vaativat kantakirjaustestit
Nykyjalostuksen tavoitteena on säilyttää vuonohevonen puhdasrotuisena ja monipuolisena yleishevosena sekä kehittää rodun muita hyviä ominaisuuksia, kuten sen luontaista hyväntuulisuutta, yhteistyökykyä ja fyysistä kestävyyttä. Erityisen tärkeää on säilyttää vuonohevosen rotuleima ja -tyyppi.
Norjassa, kuten Suomessakin, jalostukseen tarjottavilla vuonohevosilla tulee olla tiedossa viisi rekisteröityä sukupolvea sekä jalostukseen hyväksytyt isät viidessä polvessa.  Suomessa on noin 470 virallisesti rekisteröityä vuonohevosta. Vuosittain syntyy keskimäärin 10-20 varsaa.

Hevoskouluttajana tunnettu Vladimir Georgiev syntyi Bulgariassa vuonna 1960. Hän oli nuorena aktiivinen kilpaurheilija. Hän kilpaili telinevoimistelussa ja uimahypyssä. Myös karate oli hallussa, samoin taistelulaji martial arts. Hevoset tulivat lähtemättömästi nuoren Vladimirin elämään, kun hän oli 21-vuotias.
Vladimirin urheilulliset taidot ovat syy siihen, miksi hän lähti hevosalalle ja ratsastus oli helppoa.
– Parikymppisenä työskentelin laukkahevostallilla, jossa kisasin jockey- sekä risuesteratsastajana ja tienasin niillä elantoni, Vladimir kertoo.
– Asuin laukkahevostilalla kuusi vuotta. Sinä aikana opin hevosista paljon. Tilalla oli kilpahevosten lisäksi hevosjalostusta. Hoidin ja käsittelin tammoja, oreja ja varsoja, ylipäätään erilaisia hevosia laidasta laitaan. Koulutin nuoria hevosia ja kilpailin niillä. Opin hevosista myös seuraamalla niiden käyttäytymistä laumoissa. Jonkin aikaa esiinnyin myös bulgarialaisen sirkuksen taitoratsastajana.

Stuntratsastajaksi elokuviin
– Ikivanha kulttuuri, kuten intiaanien ja ritarien aika, on aina kiehtonut minua ja vanhat elokuvat ovat olleet minulle intohimo. Hevoset ovat tuhansien vuosien ajan kuuluneet maani kulttuuriin. Olemme eläneet niiden kanssa symbioosissa ja ne ovat meidän ystäviämme. Hevosillahan tehtiin työt ja käytiin sodat, Vladimir Georgiev selvittää.
– Elokuvissa, joita katselin, oli aina mukana hevosia ja haaveilin usein, että saisin ratsastaa ja esiintyä vanhoissa sotaelokuvissa.
Haaveista tuli totta, kun kykyjenetsijä löysi Vladimirista rohkean ja taitavan stuntnäyttelijän. Sijaisnäyttelijä korvaa oikean näyttelijän erityistaitoja vaativassa kohtauksessa tai vaarallisissa kohtauksissa.
– Pääsin taitavien venäläisten ja bulgarialaisten stunttien oppiin. Treenasin paljon ja sain näytellä monenlaisia erityistaitoja vaativia rooleja, kuten  auto-onnettomuudessa, jossa pyörin liikkuvan auton yli, katolta hyppäämistä ja kaikkenlaista muuta, mitä stuntnäyttelijä voi tehdä.
Lahjakas nuori stuntti ei pelännyt suorittaa vaarallisimpiakaan kohtauksia ja kun kokemusta karttui, alkoi Vladimir opettaa stuntratsastajia, tehdä temppuja sekä kouluttaa stunthevosia.
– Opissani oli myös kuuluisia näyttelijöitä, muun muassa Jean-Claude Van Damme ja Christopher Lambert. Tein stuntnäyttelijän työtä noin 20 vuotta.
– Elämä oli mallillaan, kunnes itäblokin sisäiset kriisit pakottivat miettimään muuttoa pois kotimaasta.

Suomeen vuonna 2004
– Kun Bulgarian, kuten muidenkin Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden demokratisoiminen ja epävakaa poliittinen tilanne alkoi vaikuttaa kansalaisten elämään, aiheutti se muuttoliikkeen, kertoo 56-vuotias Vladimir Georgiev.
– Moni ystäväni oli jo lähtenyt ja niinpä minäkin etsin paikan, jossa voisin elää onnellisena. Päädyin Suomeen vuonna 2004.
Vladimir tapasi Suomessa kihlattunsa Maarit Heinosen, jonka kanssa hän on tehnyt yhdessä työtä hevosalalla.
– Perustimme oman yrityksen ja esiinnyimme taitoratsastajina näytöksissä.
Vladimir ja Maarit ovat asuneet eri puolilla Suomea. Nyt heidän hevostilansa on Vihdin Otalammella. Maarit tekee hevosten lisäksi työtä lasten kanssa.

Ratsastuskoulussa toisen hevosen kanssa tunti saattaa sujua, ratsastus tuntuu helpolta ja hevonenkin toimii rennosti. Seuraavan kerran jonkun toisen hevosen kanssa ratsastus voi taas olla yhtä tuskaa, vaikka hevosten koulutustasot ovat samat.
Hyvässä ratsastuskoulussa jokaiselle tuntihevoselle on hankittu niille yksilöllisesti sopivat satulat. Koska jokainen ratsastaja on anatomialtaan erilainen, on mahdoton vaatimus, että satulat sopisivat kaikille ratsastajille.
Vaikka ratsastuksenopettaja pyrkii jakamaan hevoset ratsastajan koon mukaan, voi satula olla aivan väärän mallinen kyseiselle ratsastajalle. Pahimmassa tapauksessa niin väärä, että hyvä ratsastus on mahdotonta.

Tavoitteena hyvä perusistunta
Satuloiden asiantuntija ja satulansovituksen ammattilainen Karin Rosenlew Vixen Oy:stä puhuu perusistunnasta.
– Harrastajaratsastaja harjoittelee hyvää ja oikeaa perusistuntaa koko elämänsä. Hyvän istunnan aikaansaamiseksi ratsastajan täytyy kehittää oikeat ratsastuslihakset, eli ratsastuksessa tarvittavat lihasvoimat. On tärkeää löytää sekä hevoselle että ratsastajalle sopiva satula.
– Jos syy hyvän perusistunnan löytymättömyyteen ei ole hevosen koulutustasossa tai ratsastajan osaamattomuudessa, niin syy on silloin ratsastajalle väärän mallisessa satulassa, Karin Rosenlew kertoo.
– Ihmiset ovat erilaisia anatomialtaan. Usein satula, joka sopii toiselle ratsastajalle, ei sovi toiselle anatomian, koon tai pituuden vuoksi.
– Perusistunta on pystysuora istunta, ei luotiviivan edessä eikä takana. Yksinkertaisesti ratsastajan kuuluisi istua mahdollisimman rennosti ja hyvin, jotta hän voi vaikuttaa hevoseen oikein. Ratsastaja ei saisi missään askellajissa keikkua tai seilata satulassa, jota tapahtuu, jos satula on liian iso kyseiselle ratsastajalle. Liian pienessä tai kuppimaisessa satulassa ratsastaja ei pysty joustamaan ja ristiselkä kipeytyy.

Monen asian summa
– Jalustinkoukkujen sijainti vaikuttaa siihen, mihin jalka laskeutuu. Estesatulassa koukut ovat edempänä kuin koulusatulassa. Jalustinremmien kuuluu osoittaa pystysuoraan maata kohden ratsastaessa.
Satuloiden istuinosat ovat myös leveydeltään eri kokoisia, riippumatta hevosen leveydestä, sanoo Karin Rosenlew.
– Luonnollisesti istuimen pitäisi olla oikean kokoinen ratsastajalle myös reiden pituuden suhteen. Pitkä reisi vaatii pidemmän istuimen, jotta ratsastajan jalka asettuu oikein, Rosenlew toteaa ja pitää nyrkkisääntönä noin viidestä kymmeneen senttimetriin vapaata tilaa sekä etu että takakaareen, kun ratsastaja istuu oikeassa perusistunnassa.
– Kevyen istunnan kuuluisi olla mahdollisimman tasapainoinen. Jos estesatulan istuin on liian pieni ja siivet ovat liian lyhyet, niin ratsastajan polvet tulevat siipien polvitukien yli. Myös ratsastajan takapuoli osuu satulan takakaareen liikkeessä. Ratsastajan istunta on siis kaikkea muuta kuin oikea, eikä hän voi onnistua ratsastuksessa sillä satulalla.
– Tiedetään, että useimmilla pohjoismaisilla ratsastajilla on kapeat lantiot, jolloin istuimen etuosan muotoilulla (twist) on merkitystä. Kapea twist on siis parempi. Samaten etukaaren koko ja muoto vaikuttavat myös ratsastajan mukavuuteen.

Kovin kauaksi ei tarvitse lentokentältä ajaa, kun tajuaa Islannin olevan hevosten asuttamaa seutua. 330 000 asukkaan maassa jokaista neljää asukasta kohden on lähes yksi hevonen. Monenväriset ja kirjavat, pienet, mutta vahvat nelijalkaiset laiduntavat kauniissa maisemissa ja suovat ystävällisen katseen turistille. Jos malttaa pysähtyä tekemään lähempää tuttavuutta, niin hevonen tulee tervehtimään – ehkäpä ruoan toivossa.
Tuoreruokaa niillä ainakin on riittävästi, sillä vaikka Islannin maaperä on ajoittain hyvinkin karua ja muistuttaa jopa kuun pintaa, on hevosille tarpeeksi vihreitä nummia. Hevosen pito onkin hyvin edullista tässä suhteessa, joten moni hevosista saa elellä oloneuvoksena.

Kannattaa ratsastaa
Moni hevosista on kuitenkin valjastettu ratsastuskäyttöön ja Islannissa kannattaakin lähteä ratsastamaan. Palveluntarjoajia on runsaasti ja aikaisempaa ratsastustaustaa ei tarvitse olla, etenkään jos menee tunnin kahden retkille, missä oppaat neuvovat alusta alkaen ratsastuksen periaatteet. Myös pidempiä ratsastusretkiä tehdään.
Yksi matkojen järjestäjä on useita Islannin matkaoppaitakin kirjoittanut Satu Rämö, 37, joka on asunut Islannissa seitsemän vuotta.
– Olen järjestänyt matkoja nyt viisi vuotta. Alusta asti lähtökohtani on ollut se, että järjestän sellaisia matkoja, joille itse haluaisin lähteä. Siksi teemme matkat pienissä ryhmissä, vähän kauempana Reykjavikin ja Etelä-Islannin turistipaikoista. Ne ovat aitoja maaseutukokemuksia. Minulle itselleni luksus löytyy luonnosta ja aidoista kohtaamisista, ei hienoista hotelleista, hän sanoo.

Varmajalkainen, kiltti ratsu
Rämö on sitä mieltä, että kaikki oppivat ratsastamaan ja väittää, ettei itse ole kovin hyvä ratsastaja. Islanninhevosella on kuitenkin hyvä ratsastaa, sillä se on varmajalkainen, kiltti ja luotettava. Se on erinomainen maastoratsu vaikeakulkuisessakin maastossa.
– Olen ratsastanut pienenä shetlanninponeilla, sillä meillä oli kotona niitä muutama. Kun kasvoin isommaksi, siirryin islanninhevosiin. Issikoista kiinnostuin kuitenkin kunnolla vasta täällä Islannissa, jossa ratsastusmaastot ovat kerrassaan upeat.
– Matkoillani on aina ammattilaiset ratsastusoppaina, ja minä toimin ryhmänjohtajana ja ohjelmansuunnittelijana, en siis ratsastusoppaana. Sen tekevät ne, jotka sen paremmin osaavat, Rämö naurahtaa.
– Mieheni ei ratsasta, vaan hän mieluummin jääkiipeilee. Oikeastaan hän ei ymmärrä vapaa-ajan ratsastuksen ideaa, koska hänelle islanninhevonen on työkaveri.
– Nuorena hän teki maatilalla töitä hevosten kanssa.

Ajohevoset opetetaan ohjasajoon ennen kärryjen vetämistä ja ohjasajoa käytetään myös nuorten ratsuhevosten esikoulutuksena ennen ratsastajan satulaan nousua.
Ohjasajo on siuntiolaiselle Tarja Ikävalkolle mieluinen tapa kouluttaa nuoria hevosia ajoon ja valmistella niitä muuhunkin elämään sekä treenata jo vanhempiakin ratsuhevosia.
– Ennen kuin hevosta aletaan opettaa ohjasajolle, pitää se olla opetettu toimimaan hyvin talutettaessa. Se tuntee silavaljaat sekä hyväksyy ohjat kyljissään, Tarja kertoo ja jatkaa, että hevonen pitää opettaa ensin ymmärtämään ohjasajon alkeet, ennen kuin sen kanssa voi alkaa työskennellä ajaen pitkillä ohjilla.

Avustaja aluksi mukana
– Ensiaskeleet ohjasajoon on paras tehdä niin, että avustaja taluttaa hevosta ja ohjastaja antaa hevoselle käskyt. Avustajan tehtävä on pitää hevonen suorana, auttaa sitä liikkumaan eteenpäin ja pysäyttää hevonen, kunnes se ymmärtää tehdä samat asiat takana ohjastavan käskystä.
– Yleensä hevonen oppii ymmärtämään ääniavut nopeasti ja riittää, että avustaja on mukana jonkin aikaa varmistaakseen, ettei hevonen käänny ja kuuntelee takana ohjaavan käskyjä.
– Aluksi hevonen saattaa mutkitella, mutta hyvä tahti ja kevyt ohjastuntuma auttavat sitä pikkuhiljaa kävelemään suoraan. Ajopiiska on hyvä apu. Sen  kevyellä kosketuksella kylkeen voi korjata hevosen suoruutta. Joskus vain riittää, että piiska on sivulla estämässä hevosta kääntymästä.
Tarja Ikävalko opettaa hevoselle käskyt äänellä ja tarvittaessa ajopiiskan kosketuksella.
– Hevonen oppii nopeasti lähtemään eteenpäin ja pysähtymään. Pikkuhiljaa opetan sen toimimaan myös sanoilla; oikea, vasen ja takaisin. Aluksi tietysti autan kääntymään ohjalla sekä pitämällä ajopiiskaa vastakkaisella kyljellä.
– Jos hevonen ei kuuntele ääntä, voi ajopiiskalla koskettaa hännän juureen. Kun eteenpäin tarkoittavan maiskauksen yhdistää piiskan kosketukseen, niin hevonen oppii pian lähtemään vain äänestä eteenpäin, Tarja kertoo.

Laidunruoho kuuluu hevosten jokakesäiseen perusravintoon. Hevonen on valikoiva laiduntaja, joka käyttää sopivan ravinnon etsimiseen ja valitsemiseen aistejaan ja omia kokemuksiaan. Myrkyllisiä kasveja hevonen ei syö ja haitallisiakin se pyrkii parhaansa mukaan välttämään. Tämän vuoksi kasvien aiheuttamia hevosten myrkytystapaukset ovat harvinaisia – mutta niitä kuitenkin tiedetään.
Hevosten ruokkimiseen keskittynyt erikoistutkija Markku Saastamoinen Luonnonvarakeskus Lukesta toteaa, että laitumen kunnosta huolehtiminen on aina ihmisen vastuulla. On valittava sellainen laidun, jolla on runsaasti hyviä, terveellisiä ja maukkaita laidunkasveja:
– Jos laidun on huono ja huonosti hoidettu ja syötävien kasvien määrä on niukka, yrittää hevonen lopulta torjua nälkäänsä haitallisillakin kasveilla.

Myrkkykeiso tappaa tunneissa
Kaikkein vaarallisimpia kasveja hevosille ovat suo- ja peltokorte sekä myrkkykeiso. Myrkkykeiso (cicuta virosa) on tappavan myrkyllinen ja vaarallinen siksi, että eläimet eivät karta sitä, vaan voivat syödä koko kasvin juurineen.
Makea juurakko onkin kasvin myrkyllisin osa, joka sisältää runsaasti nopeasti imeytyvää kouristusmyrkkyä eli kikutoksiinia. Tyypillisiä myrkytysoireita ovat levottomuus, lisääntynyt syljeneritys, ähkyily sekä pupillien laajeneminen.
Myrkkykeisoa syöneen hevosen pulssi on hidas ja hengitys on pinnallista. Hevonen voi myös kouristella. Eläin heikkenee hyvin äkillisesti ja kuolee parin tunnin sisällä myrkytysoireiden alkamisesta. Kuolemansyy on hapenpuute eli asfyksia. Kuolemaan johtavaan myrkytykseen tarvitaan vain alle puoli kiloa myrkkykeison lehtiä tai vartta.

Kortteet heikentävät hevosen kuntoa
Peltokorte (Equisetum arvense) ja suokorte (Equisetum palustre) sisältävät kortelajeista eniten oksaalihappoa sekä palustriinialkaloidia. Ne sisältävät myös tiaminaasi-entsyymiä, joka tuhoaa elimistössä B-vitamiinia. Myrkyt eivät häviä kortteista, vaikka ne kuivattaisiinkin.
Kortepitoinen rehu aiheuttaa painon alenemista, lihasten koordinaation häiriötä ja jopa takajalkojen halvaantumista. Myös osittaista sokeutumista voi ilmentyä. Muita oireita ovat ripuli ja kiihtynyt pulssi.
Myrkytysoireet voivat ilmestyä heti tai vasta viikkojen päästä kortepitoisen rehun syömisestä. Kortteiden aiheuttamat myrkytykset ovat erittäin harvinaisia, mutta mikäli hevonen syö kortepitoista rehua pitkään ja runsaasti, oireita voi ilmetä.

Raisiolainen Katariina Albrecht on harrastanut jousiammuntaa noin puolitoista vuotta ja osallistunut jo muutamiin kansainvälisiin ratsastusjousiammuntakilpailuihin.
Katariina muistelee ensimmäistä kertaa, jolloin hän kokeili perinnejousiammuntaa ystävänsä innoittamana.
– Voisi sanoa, että se oli rakkautta ensi nuolesta, hän tiivistää tunnettaan lajiin, johon hän jäi koukkuun ensi kerrasta.
– Sen jälkeen olen laittanut lähes kaikki rahani ja vapaa-aikani jousiammunnan harjoittelemiseen.

Kaksi lajia yhdessä
Ratsastusjousiammunnassa yhdistyy oikeastaan kaksi lajia ja onkin ihanteellista, että osaa jo toisen lajeista entuudestaan.
Katariina Albrecht on harrastanut ratsastusta lapsesta saakka ja toiminut lähes koko aikuisikänsä hevosalan ammattilaisena, mutta jousella ampumisen hän aloitti aivan alusta.
– Harjoittelen jousiammuntaa maasta käsin lähes päivittäin. Suomen sääolosuhteet ovat talvella hiukan haastavat hevosen kanssa harjoitteluun, ja sormetkin tahtovat jäätyä, mutta yritän pitää myös hevosen selästä treenausta yllä talvenkin aikana. Minulla ei ole maneesia, joten välillä pitää hiukan improvisoida liukkaiden kelien vuoksi. Onneksi voi harjoitella vaikka käynnistä ampumista, jotta jonkinlainen tekninen tatsi säilyy läpi kylmän talven.
– Mieluiten tietysti lähtisin välillä lämpimämpiin maihin harjoittelemaan, Katariina haaveilee.
– Oheislajeina harjoittelen jonkin verran myös muita ”equestrian martial arts” lajeja, kuten miekan ja keihään käyttöä maasta ja selästä. Hauska treeni on vaikkapa maalien noukkiminen maasta laukkaavan hevosen selästä.

Rohkeus koetuksella
Pitkän linjan ratsastuksenopettajana Katariina Albrecht tietää, että kontrollin menetyksen tunne hevosen selässä on asia, jota jokainen ratsastaja joskus pelkää.
– Olemme tekemisissä 500 kiloa painavien pakoviettisten eläinten kanssa, joiden kontrollointi on joka tapauksessa enemmänkin illuusio. Ratsastusjousiammunnassa joutuu kohtaamaan omia pelkojaan ja löytämään rohkeutta itsestään. Pitää pystyä luottamaan omaan kehoonsa ja hevoseen. Hullunrohkea ei pidä olla, koska normaali terve itsesuojeluvaisto ja intuitio pitää kuitenkin ratsastajan parhaiten hengissä, Katariina toteaa.
Ratsastusjousiammunnassa hevosen kuuluu laukata nopeasti ja siksi varsinkin kansainvälisissä kilpailuissa Aasiassa suositaan nopeita hevosrotuja.
– Oikeastaan rodulla ei ole kuitenkaan väliä, kunhan hevonen on hyvähermoinen ja laukkaa tasaisesti sekä tarvittaessa hiukan ripeästi. Ohjat heitetään kaulalle ja hevonen laukkaa niin nopeas­ti rataa kuin vaan pääsee tai kuskin taitotaso antaa myöden, ratsastajan ohjatessa sitä jaloilla ja painolla.

Hevosten kesäihottuma on monia hevosia ja poneja kiusaava jokakesäinen vaiva, johon ei ole vielä löydetty parannuskeinoa. Kesäihottumaa esiintyy hevosilla kaikkialla ympäri maailmaa.
Hyönteisyliherkkyydestä johtuvaan sairauteen on olemassa kuitenkin monia eri ennaltaehkäisy- ja hoitokeinoja.
Satu Marttila selvitti Hämeen ammattikorkeakoulusta kesäihottuman yleisyyttä Suomessa ja sen hoitoa lopputyössään Hevosten kesäihottuma ja sen eri hoitomuodot.
– Kesäihottuma on monitahoinen ja monimutkainen sairaus. Siksi jokainen sitä sairastava hevonen tai poni on hoidettava yksilöllisesti. Hyönteisyliherkkyydestä johtuva kesäihottuma aiheuttaa pahoja kutinaoireita ja huonontaa siitä kärsivän hevosen elämänlaatua, Satu Marttila toteaa tutkielmassaan. 
Työn tutkimusosion Satu Marttila toteutti internet-kyselynä, johon vastauksia saapui 280 kappaletta. Tutkimustulosten mukaan yleisimmät Suomessa kesäihottumasta kärsivät rodut ovat suomenhevonen, islanninhevonen ja shetlanninponi.

Mitä kesäihottuma on?
Kesäihottuma on kaikkein yleisin allerginen ihosairaus hevosilla ja poneilla. Oireet ilmenevät kausittain. Kesäihottuma on yleisyydestään huolimatta yhä varsin salaperäinen sairaus. Sitä on tutkittu jo vuosia, mutta sairaudelle ei ole vielä löydetty parannuskeinoa. Kesä­ihottuman oireita voidaan ennaltaehkäistä ja lievittää erilaisilla tuotteilla ja hoitokeinoilla, jotta siitä kärsivä hevonen pystyisi elämään mahdollisimman tavallista hevosenelämää.
Kesäihottuma ilmenee ihon ja karvatupen kutinana. Yleisimmät kutinapaikat ovat harjamarrossa, hännäntyvessä sekä selässä ja mahan alla.
– Kutina aiheuttaa hevosessa hinkkausreaktion, joka taas johtaa rikkoutuneeseen ja tulehtuneeseen ihoon. Se voi johtaa sekundäärisiin oireisiin, kuten karvan ja jouhien lähtöön, ihon tulehtumiseen ja parkkiintuneeseen, paksuuntuneeseen ihoon, Satu Marttila kuvailee.

Hevostenkouluttaja Minna Tallberg suosittelee, että varsa valmistellaan kulkemaan talutuksessa hyvin ja opetetaan muutenkin käsittelyyn siellä, missä se on varsalle helpointa, eli kotona.
– Harjoitukset tehdään varsan oppimistahdin mukaan ja tehtäviä vaikeutetaan askel askeleelta. Aluksi varsaa kävelytetään vierellä kotipihalla tai tarhassa ja vasta kun se sujuu täysin ongelmitta, mennään vähän kauemmaksi, Tallberg neuvoo.
– Varsoilla ei ole välttämättä vielä huonoja kokemuksia eivätkä ne tee väärin tahallaan, mutta niillä ei ole rutiinia ja se näkyy helposti erityisesti vieraissa paikoissa. Niillä on myös lyhyt keskittymiskyky.
– Jos jokin asia on epämiellyttävää, kuten kuljetus tai alussa taluttaminenkin, niin siihen on hyvä lisätä jotain miellyttävää, jotta varsa oppisi asian ilman ongelmia. Pikkuvarsoille pelkkä rapsutus riittää usein oikein hyvin palkinnoksi, koska suurin osa varsoista nauttii siitä. Nuorilla hevosilla yleensä porkkana tai leipäpala ovat toimivia palkkioita.
– Jos haluaa käyttää ruokapalkintoja, on nuorellekin hevoselle ensin opetettava, että sen pitää käyttäytyä kohteliaasti, vaikka ihmisellä on ruokaa kädessään. Muuten siitä tulee helposti taskuja tai käsiä hamuava – jopa näykkivä, Tallberg huomauttaa.

Laiduntaminen tarjoaa hevoselle mahdollisuuden elää ja ruokailla luonnollisesti.
– Laitumella hevosella on ravintoa jatkuvasti saatavilla, ruokavalio on ravitsemuksellisesti monipuolinen, ja hevoset voivat itse valita, milloin ja mitä ne syövät. Laiduntaminen tukeekin hevosen terveyttä, erikoistutkija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori, agronomi, Markku Saastamoinen toteaa.
Laiduntaminen tarjoaa Saastamoisen mukaan hevoselle mahdollisuuden myös säännölliseen ja monipuoliseen liikuntaan, luontaiseen laumaelämään ja sosiaaliseen kanssakäymiseen lajitovereiden kanssa. Laiduntavilla hevosilla käytöshäiriöitä ilmeneekin muita hevosia vähemmän.
Erityisesti varsoille ja nuorille hevosille laidunkausi on tärkeätä aikaa, sillä ne oppivat laitumella laumakäyttäytymistä.
Laiduntaminen hyödyttää myös ympäristöä. Se parantaa maisemaa sekä lisää luonnon monimuotoisuutta tukien laiduntamisesta riippuvaisia villejä kasveja ja eläimiä. Esimerkiksi monet linnut tarvitsevat laiduntavia eläimiä ja aukeita ruohikkoja löytääkseen tarpeeksi ruokaa.

Laadukasta ravintoa hoidetulta laitumelta
Laiduntaminen vaatii kunnollista rehua ja turvallisen aitauksen. Kun uutta laidunta perustetaan, tulee laitumelle valita kasvurytmiltään hevoslaidunnukseen sopivia ja hevosille maittavia heinäkasveja.
Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen hevostutkimuksessa Ypäjällä on tehty useita laiduntutkimuksia.
– Syo?ntihavaintojen perusteella hevosille maittavimmiksi kasvilajeiksi ovat osoittautuneet ruokonata-niittynurmikkaseos ja timotei. Huonoimmin hevosille näyttäisi maittavan nurminata. Toki ravinnon maittavuuteen vaikuttaa tarjolla oleva valikoima sekä kasvin kehitysaste. Hevoset syövät toisia kasveja mieluummin nuorena, toisia taas täysikasvuisena, Saastamoinen kertoo.