Sielunpeili -lehti tarjoaa konkreettisia työkaluja sisäisen kasvusi tueksi. Lehti avaa polun sisäiseen maailmaasi ja Sielunpeilistä löydät tietoa kasvaaksesi ihmisenä kohti tasapainoa ja sisäistä rauhaa. Lehden punaisena lankana on ajatus, että maailma ja ihmiset peilaavat meille sieluamme. Sielunpeilin aihealueina ovat yksilön sisäinen kasvu, ajatuksenvoima, myönteinen ajattelu, tunteiden kohtaaminen, antautuminen rakkaudelle sekä itsensä hyväksyminen.

Tampereella syntynyt ja varttunut, Helsingissä Munkkiniemessä asuva Seela Sella on näytellyt ammatikseen syksystä 1959 lähtien, pian kuusikymmentä vuotta. Hän on tehnyt ikimuistoisia rooleja teatterin parissa, valkokankaalla ja radiossa ja tekee yhä.
Hän esittää suosittua Pieni eläin -monologiaan ympäri maata koko kuluvan vuoden, kesälläkin Kuninkaankartanon kesäteatterissa Juvalla. Monologi on Sellan juhlaesitys hänen taannoisen 80-vuotispäivänsä kunniaksi.
– Töitä on monenlaisia, ja hyvä niin. Tavaroiden kuskaaminen paikasta toiseen on työtä, ei esiintyminen. Se on minulle kuin kotonaan olisi, Sella toteaa.
Uudessa monologissaan hän tarkkailee maailmaa pienen eläimen silmin. Esityksen Nasu hämmästelee ihmisten hulluutta ja liki täydellistä vieraantumista luonnosta. Ihminen talloo katuja edes takaisin johdot päässään ja taulu kädessä, ottaa vastaan valmiiksi pureskeltua tavaraa kyseenalaistamatta elämässä juuri mitään.
Nykyihmiseltä, stressaantuneelta tuloksentekijältä, on päässyt unohtumaan kaiken tohinan keskellä monen monta tärkeää seikkaa. Sekin, miten viisas luonto hänellä onkaan ympärillään – ainakin toistaiseksi.
– Eläimet vaistoavat luonnon mullistukset, kuten tsunamit. Kalat kommunikoivat keskenään. Puut vaihtavat ajatuksia ja auttavat toisiaan juurien välityksellä. Vanha kansa ymmärsi tämän, koska heillä oli yhteys luontoon, Sella kertoo.

Ihminen sokeutuu luonnolle
Seela Sellan Pieni eläin -monologia voi tulkita monella eri tavalla. Tämä Leena Tammisen käsikirjoittama ja Kari Paukkusen  ohjaama monologiteos on humoristinen ja myös äärimmäisen kantaaottava.
Huumorin kautta tuodaan esille isoja asioita. Oleellinen kysymys kuuluu: miksi ihminen, kiireen kuningas, on tullut sokeaksi eläinten ja luonnon kärsimyksille?
– Eläimiä kohdellaan todella julmasti. Mikä välinpitämättömyys! Ikään kuin eläimillä ei olisi tuntoa ja älykkyyttä lainkaan, Sella ihmettelee.
Hän puhuu monologissaan rahastakin. Mammonan keräämiseen ihminen ei ahneuksissaan kyllästy koskaan. Se on hänelle mitä suurin intohimo, rakkain harrastus ja pakkomielle. Se on kaikki kaikessa ja ajaa kirkkaasti kaiken muun edelle.
– Rahaa pitää saada paljon. Kun rahaa on sitten hommattu oikein paljon, sitä kaivetaan kovalla vimmalla piiloon maan alle ja  kätketään ulkomaillekin.
– Jos housut olisivat rahaa, kai ihminen kuskaisi niitäkin ulkomaille piiloon!

Pienet ja suuret tunteet
Teatteriin Seela Sella uskoo nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen mielestään teatterilla on aitoa merkitystä myös keskellä poukkoilevaa ja epävarmaa nykyaikaa.
– Järjen maailma, jossa elämme, tarvitsee rinnalleen pieniä ja suuria tunteita, ja niissähän teatterin taika perinteisesti piileekin.
– Me näyttelijät pystymme kyllä vaikuttamaan ihmisiin näinäkin aikoina. Tästä ajatuksesta en ole luopunut ollenkaan.
Hänen mielestään hyvä teatteriesitys ei kuitenkaan tarjoa yleisölle valmiita mielipiteitä. Kyse on taiteesta, ei propagandasta.
– Teatterissa liikutaan tunteiden tasolla. Jos esitys on hyvä, katsoja saa siitä voimaa. Hän ryhtyy pohtimaan maailmaa ehkä joltain toiselta kantilta ja uskaltaa myöhemmin olla enemmän oma itsensä eri tilanteissa.
Samaisella pienten ja suurten tunteiden tasolla liikkuu myös Sellan uusi monologi. Kaikesta huomaa, että näyttelijällä on pelissä koko sielu – jälleen kerran.
– Kun ihminen tajuaa, että hänellä on vastuu toisesta ihmisestä tai eläimestä, hän on menossa parempaan suuntaan. Hän tajuaa, ettei aina voi toimia niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Se kehittää. Välittämisestä on kyse, ja juuri sitä maailma nyt kaipaa ja tarvitsee.

Mervi Bergström auttaa ihmisiä pääsemään eroon tunnelukoista. Hän on kirjoittanut kirjan Höyhenet poluillani. Kirja perustuu hänen omaan kokemukseensa tunnelukoista ja niiden työstämisestä.
Bergström on elänyt Englannissa yli 25 vuotta. Vuonna 2013 hän koki avioerokriisin myötä oman henkisen murtumisen.
– Jouduin burn-outiin, jonka aikana alkoi nousta pintaan tunnelukkoja, jotka olin työntänyt siihen asti pois. Oman prosessini selkiytymisen kautta syvensin omaa henkistä työskentelyäni, ja aloin yhä enemmän auttaa myös muita tunnelukkojen purkamisessa. Tunnelukkoterapia elää edelleen omaa elämäänsä, muuntuu ja kehittyy koko ajan.

Sielun sirpaleita etsimässä
Tunnelukkojen kanssa työskentelyn päämäärä on vapauttaa kielteisiä tunteita ja kytkyjä, jotka pitävät ihmisen kiinni ja ’tukossa’. Mervi Bergström toteaa, että tunteet ovat energiaa. Tunteet asuvat energiakehossamme.
– Meillä on tunteet, mieli ja keho. Tietoisen mielen asiat ovat pitkälti opittuja. Mieli liikkuu mieluiten menneessä tai tulevassa sekä askartelee opittujen ajattelumallien kanssa, hän sanoo.
Meillä on myös alitajunta, jonka Bergström mieltää pitkälti sieluksi, sillä alitajunta muistaa kaiken menneen.
Bergström vertaa tunteiden kanssa työskentelyään shamanistiseen tapaan.
– Shamanismissa tunnistetaan sielun sirpaleisuus.
Shamaani lähtee transsimatkalle etsimään hoidettavansa sielun sirpaleita, jotka ihminen on jättänyt jonnekin. Traumatisoitunut henkilö on voinut jättää sirpaleita jonnekin ikään kuin turvaan. Sielun sirpale on voinut myös jäädä toiselle ihmiselle, jonka kanssa henkilöllä on ollut rakkaussuhde tai muu voimakas suhde.
– Shamaani matkaa etsimään näitä sirpaleita, ja palauttaa ne henkilölle, jolloin paraneminen voi tapahtua.
Mervi Bergström ei tee shamanistisia matkoja toisen ihmisen puolesta, vaan ohjaa ihmisen itsensä sinne, missä sielun sirpaloituminen ja energeettiset tunnelukot ovat syntyneet.

Tunnelukkojen tasoja
Tunnelukot ilmenevät useimmiten fyysisessä kehossa. Niiden alkuperäinen syy voi löytyä useilta eri tasoilta.
– Tunnelukot vaikeuttavat energian kulkemista kehossa ja aiheuttavat usein fyysisiä oireita tai jopa sairauksia. Sielun tasolla tunnelukot ilmenevät siten, että ihminen tukahduttaa omaa henkistä polkuaan, elämäntehtäväänsä ja onnellisuuttaan. Mielen tasolla tunnelukot vaikuttavat puolestaan siihen, mitä tietoisessa mielessä ajattelemme.
Jos henkilöllä on vaikkapa huono itsetunto, on syytä selvittää, millä tasolla tunne on syntynyt.
– Se on voinut syntyä siitä, että vanhemmat tai opettajat ovat kertoneet lapselle, ettei hän ole riittävän hyvä – ja tämä on pesiytynyt henkilön omaankin ajatteluun itsestä.
Riittämättömyyden ja mitättömyyden tunne on voinut jäädä myös lapsuuden traumasta. Lemmikin kuolema on voinut aiheuttaa menetyksen tunteen. Lapselle on vaikkapa saatettu sanoa, että ’vain tyhmät tytöt itkevät kanin perään’. Kun lapselle ei ole annettu lupaa surra, asiasta on voinut jäädä tunnelukko.
– Kyseessä voi olla myös karmallinen tunnelukko, jonka olemme tuoneet tähän elämään jostain muusta elämästä ja jota pyrimme sovittamaan. Tällainen tunnelukko ilmenee usein parisuhteessa.

Taustalla on pelko
Mervi Bergström kertoo kokevansa toisen ihmisen tunnelukot usein omassa kehossaan tai näkevänsä ne harmaana mönttinä toisen energiakentässä. Ne saattavat tuntua sakraalichakrassa tai solar plexuksessa.
– Älyllisesti tunnelukoista voi puhua loputtomiin, mutta ne eivät puhumalla lähde tunne- ja energiatasolta. Tarvitsemme jotakin, joka menee paljon syvemmälle.
Alitajuntansa tunnelukkoihin matkan tekevä henkilö tarvitsee rohkeutta kohdata asioita.
Ensimmäinen tunne on useimmiten pelko.
– Oma kokemukseni on se, että ihmisillä näyttää olevan pohjimmaisena kuoleman pelko, joka liittyy menettämiseen tai hyljätyksi tulemiseen. Kaikki muut lukot ovat enemmänkin sekundaarisia lukkoja.
Jos tunnelukkoja tarkastellaan syvärentoutuksessa tai regressiossa, koskaan ei etukäteen voi tietää, mitä sieltä nousee esille.
– Aina emme mene ihmisten kanssa lapsuuteen tai entisiin elämiin. Joskus menemme myös vaikkapa valoon. Henkilö voi kohdata regressiossa myös henkioppaansa. Mitä tahansa voi nousta esille.

Uri Geller, 69, on israelilainen esiintyjä, joka tunnetaan parhaiten metallilusikoiden ja haarukoiden taivuttamisesta. Taivutus tapahtuu lusikoita kevyesti sivelemällä.
Lisäksi Geller on liikuttanut ajatuksen voimalla kompasseja, käynnistänyt rikkinäisiä kelloja ja kasvattanut kasvin siemenestä kädessään ituja. Hän on lukenut ajatuksia ja liikuttanut esineitä. Gellerin mukaan kyse on psykokineettisistä kyvyistä tai yksinkertaisesti mielen voimasta.
Suomessa Geller tuli tunnetuksi esiintymällä suorassa televisiolähetyksessä tammikuussa 1974. Marraskuussa 2011 hän esiintyi Porvoossa messuilla. Viimeksi Geller kävi Suomessa tänä syksynä, jolloin hän esiintyi Hengen ja tiedon messuilla sekä Mielen voima -tapahtumassa Helsingissä.

Mielen voimaa ja telepatiaa
Lusikoiden taivutus on Gellerin mukaan jo menneen talven lumia. Media kuitenkin edelleen tarttuu aiheeseen hanakasti, joten hän päätyi Suomessakin jälleen tekemään niin median edessä.
– En ole keskittynyt lusikoiden taivutteluun enää 20 vuoteen, vaikka minut siitä parhaiten tunnetaankin. Mieluiten puhun ihmisille myönteisen ajattelun voimasta ja siitä, miten he pystyvät muuttamaan elämäänsä paremmaksi omilla ajatuksillaan.
Ajattelun voimassa ei ole Gellerin mukaan kyse mistään huuhaasta, sillä aivojen taajuuksia voidaan jo tieteellisesti mitata.
Geller on myös ottanut asiakseen auttaa ihmisiä, jotka tupakoivat, mutta haluavat siitä eroon.
– Jokaisessa tilaisuudessani käytän noin kymmenen minuuttia siihen, että haastan tupakoivia ihmisiä lopettamaan, hän sanoo, ja väittää, että esimerkiksi hänen TV-ohjelmansa kautta Saksassa 57 000 ihmistä on lopettanut tupakoinnin.

Ajatusten voimaa
Geller korostaa, että maailmassa kaikki on vain energiaa: sinä, minä ja kiinteät objektit, kuten pöydät, tuolit ja planeetat. Jo Albert Einstein todisti asian tieteellisesti.
– Energia ei itsessään koskaan häviä. Näin myös silloin, kun keho kuolee; energia siirtyy vain toiseen olomuotoon.
Geller kertoo vaikuttavansa asioihin katsomalla mielensä kolmannella silmällä. Hän visualisoi mielessään usein TV-ruudun, jossa näkee asioita.
– Kokeilepa sinäkin mielen voimaa esimerkiksi kaupan kassajonossa. Katso edessä olevan henkilön takaraivoa, sano hänelle mielessäsi voimakkaasti ”käänny, käänny…”, ja näet, että hän kääntyy.
– Telepatia toimii, vaikken pysty selittämään, miten, Geller vakuuttaa.

Nurmijärveläinen Santtu-Matias Rouvali on nyt kovassa nosteessa klassisen musiikin estradeilla, maassa ja maailmalla. Tampereella hän on jo ilmiö. Hiljattain hänet valittiin myös Ruotsin kansallisorkesterin, Göteborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. Pesti Ruotsissa on nelivuotinen ja alkaa vuoden 2017 alusta.
Mutta ei hätää. Nykyistä työmaataan Tampere Filharmoniaa sankarikapellimestari Rouvali ei ole suinkaan jättämässä. Hänen kautensa Tampereella päättyy vasta kesällä 2019 eli klassisen musiikin tämän hetken kenties kirkkain suomalaistähti reissaa lähivuodet ahkerasti eritoten Nurmijärven, Tampereen ja Göteborgin väliä.
Impulsiivinen ja sangen avoimen tuntuinen Rouvali on kysytty kapellimestari aina Yhdysvaltoja myöten, mutta mies viihtyy yhä erinomaisesti Tampereella.
– Puitteet musiikille ovat kaupungissa mahtavat ja soittajilla kunnon meininki, mikä tärkeintä onkin. Tämän parempaa ei voi enää olla, kapellimestari hehkuttaa harjoitusten jälkeen työhuoneellaan Tampere-talossa.
Iltapäivä on jo pitkällä, mutta Rouvalilla vielä virtaa riittää. Kesken haastattelun hän pompahtaa yhtäkkiä sohvanreunalta ylös ja tallentaa jonnekin kännykkänsä syövereihin melodianpätkän; valikoiman erilaisia piippausääniä, joiden merkityksen mies yksin muusikon sielussaan tietää.

Pelissä koko tunneasteikko
Santtu-Matias Rouvali aloitti Tampere Filharmonian ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana syksyllä 2013. Homma toimi heti alun alkaen, ja pian yleisö Tampereella hullaantui kapellimestarin ennakkoluulottomasta ja poikamaisesta tavasta lähestyä klassista musiikkia.
Kaupunkiin oli saatu lahjakkuus, joka johtaa soittajia koko tunneasteikollaan itseään säästämättä. Eipä siis ihme, että salit täyttyvät Tampereella Rouvalin johtamissa konserteissa äärilleen tämän tästä. Kapellimestarissa on särmää ja aitoa sisäistä hehkua, mikä tekee konserteista elämyksiä.
– Luotan itseeni ja teen lavalla kaiken niin, mikä on minulle luontevinta. Jos yritän olla jotain, mitä en syvällä sielussani ole, jään siitä heti kiinni ja homma menee pieleen, Rouvali juttelee.
Jo opiskeluaikoinaan Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla vuoden 2007 paikkeilla hänelle tuli aika lailla selväksi, mistä kaikesta orkesterin johtamisessa on pitkälle kyse. Pelkkä lahjakkuus ei riitä maailman metropoleissa mihinkään. Paineensietokykyä tarvitaan, rehellisyyttä omille tuntemuksille, niiden hyväksymistä, ja fysiikkaa, hyvää sellaista.
– Kuntoakin tarvitaan. Kyllä. Konsertin jälkeen olo on kuin olisi salilla käynyt.

Luontotoimittajana ja -valokuvaajana tunnettu Kimmo Ohtonen kertoo oman tarinansa uudessa Karhu – voimaeläin -kirjassaan.
Kimmo vie lukijansa Kainuun korpimetsiin, jotka ovat karhujen ja muiden suurpetojen valtakuntaa. Kirjassa seurataan suurpetojen elämää lähietäisyydeltä. Kirjan kuningas on eittämättä iso uroskarhu, jonka 9-vuotias Kimmo oli nimennyt John Goodmaniksi amerikkalaisen näyttelijän mukaan.
Metsä ja etenkin John Goodman tulivat niin merkittäviksi, että ne ovat kantaneet läpi elämän. Kimmo on sittemmin viettänyt lukuisia öitä karhujen kanssa korpimetsän hämärässä.
Kimmo kertoo kirjassa myös oman tarinansa väkivaltaisen isän varjossa; osansa olivat saaneet niin Kimmo, kolme vuotta vanhempi veli kuin äiti.
Väkivalta oli ollut henkistä sekä fyysistä. Sitä oli jatkunut niin kauas lapsuuteen kuin Kimmo muistaa.
– Veljen kanssa ei pystytty nukkumaan, kun seinän takaa kuului mäiskimistä ja huutoa. Äidin avunhuudot olivat lapsuuden arkea.

Metsä löytyi jo pienenä poikana
Metsä ja etenkin sen eläimet tulivat osaksi Kimmon elämää vuonna 1990.
Perhe oli ollut mökillä Keski-Suomessa. Isä oli tapansa mukaan ollut äitiä kohtaan väkivaltainen, ja Kimmo oli karannut metsään. Siellä hän oli kohdannut ison uroskarhun, joka teki lähtemättömän vaikutuksen.
Alakouluikäinen Kimmo oli ollut metsässsä kolme päivää.
– Vanhempani eivät olleet tehneet karkulaisesta ilmoitusta. Isä oli todennut, että kyllä se sieltä takaisin tulee, kun nälkä yllättää. Hän oli oikeassa. Tosin isääni taisi myös hävettää, minkä takia hän sanoi, ettei karkumatkastani saisi kertoa kenellekään. Tämä oli perheen sisäinen asia.
Sen kesän jälkeen Kimmo oli viettänyt vielä monet kesälomat mökillä vanhempiensa kanssa.
– En lähtenyt mökille kovin mielelläni, mutta tiesin, että siellä minua odotti portti toiseen maailmaan. Mökillä ollessani pystyin edes yrittää suojella äitiäni isäni raivokohtauksilta ja hyökkäyksiltä. Näin tapahtui niin usein, että isäni ja minun välisistä taisteluista oli tullut normaali osa arkea.

Kiitollisuus on voimakkain tapa kohottaa energioita. Se on kuin ihmeellinen taikatyökalu, joka nostaa sinut niin korkeisiin ulottuvuuksiin, että pystyt elämään koko ajan ihmeiden taajuuksilla.
Näin kuvailee kiitollisuutta Kangasalalla asuva Henna Saloranta, 31. Hänen mukaansa kiitollisuus auttaa kokemaan rakkautta, iloa ja mielenrauhaa. Kun sydän avautuu kiitollisuudelle, sillä on muuttava voima.
– Kiitollisuuden avulla tulet kokemaan suurta ihmetystä, ja jokainen elämäsi osa-alue kokee muutoksen parempaan. Tämä kaikki on täysin saavutettavissa, kun työskentelet kiitollisuuden parissa. Mitä vahvemmin pystyt tuntemaan kiitollisuutta, sitä enemmän koet muutoksia elämässäsi.
Saloranta muistuttaa, että kiitollisuus ei maksa mitään ja on jokaiselle tarjolla.
– Kiitollisuus ei vaadi paljon. Se on yksinkertainen olotila, jolla voi olennaisesti vaikuttaa elämän laatuun. Meillä kaikilla on tunteet, ja voimme vaikuttaa niihin. Kiitollisuuden tunteen saavuttamalla voi todeta sen hyödyn.

Päiväkirjaan hyviä asioita
Henna Saloranta kannustaa pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa.
– Siihen kirjataan vain hyviä asioita ja keskitytään niihin. Siinä voi muistuttaa itseään ihanista asioista, joita arjessa on. Siten ne huomaa paremmin.
Saloranta korostaa, että kiitollisuus on nimenomaan tunne, eikä sitä voi suorittaa. Kiitollisuuspäiväkirjasta on hyötyä vain silloin kun tunteen kokee.
– Tutkimusten avulla on havaittu myös, että eri kiitollisuusharjoituksissa on paljon eroja. Jotkut toimivat paljon paremmin kuin toiset ja tuovat enemmän hyötyä omaan elämään.

Kiitollisuus tutkimuksessa
Henna Saloranta kertoo kiitollisuutta koskevista tutkimuksista. Kiitollisuutta on tutkittu paljon vuodesta 1990 lähtien, osittain tunnetun tv-juontaja Oprah Winfreyn ansiosta.
Etelä-Kalifornian yliopisto on tehnyt tutkimuksia kiitollisuudesta ja sen sisäistämisestä. Eri kohderyhmät tekivät erityyppisiä kiitollisuuspäiväkirjoja. Kohteena oli kolme erilaista kohderyhmää.
– Ensimmäinen ryhmä kirjoitti kiitollisuuspäiväkirjaansa viisi lausetta yhdestä kiitollisuuden aiheesta. He kertoivat myös ,miksi tunsivat asiasta kiitollisuutta. Toinen ryhmä kirjoitti viidestä eri kiitollisuuden aiheesta, jokaisesta yhden tarkentavan lauseen. Kolmas kirjoitti ylös asioita, missä he ovat toisia ihmisiä parempia.
Jokainen ryhmä teki kiitollisuuspäiväkirjaharjoitusta kymmenen viikon ajan ja palautti oman päiväkirjansa sähköisesti tutkimusryhmälle.
Tutkimuksen tulokset olivat merkittävät. Ensimmäinen ryhmä koki eniten muutoksia omassa elämässään.
– He kokivat vähemmän väsymystä, surullisuutta ja uneliaisuutta, kun heitä verrattiin muihin tutkimusryhmiin. He myös kokivat huomattavasti enemmän valppautta, innostusta, riemua ja onnellisuutta kuin muut ryhmät, jotka vain luettelivat viisi kiitollisuuden kohdetta tai kirjoittivat asioita ylös, joissa he ovat toisia ihmisiä parempia. Tutkimus osoitti, että kiitollisuuden tunteen syvyydellä oli suuri merkitys.

Laulujen, esiintymisten ja lehtihaastatteluiden muodostaman julkisivun takana Jukka Kuoppamäki on jo yli puoli vuosisataa etsinyt henkistä tietoa. Hän toimi Kristiyhteisön pappina Saksassa 33 vuotta, mutta henkisen tiedon etsintä alkoi nuoruudessa, jo ennen musiikintekijän uraa.
Aluksi Kuoppamäki etsi henkistä tietoa kirjoja lukemalla.
– Samanhenkisiä ystäviä löydettyäni kävin heidän kanssaan erilaisia suuntauksia edustavien ryhmien tilaisuuksissa. Me tapasimme säännöllisesti, vaihdoimme kirjoja ja keskustelimme uusista henkisen polun löydöistä.
Etsimistä ei ole tehty ihmiselle helpoksi – muuten ei löytäminenkään tuntuisi miltään!
– Löytämisen vaikeus lisää sen arvostamista. Mutta ellet etsi, et myöskään löydä, ellet ano, et saa, ja ellet kolkuta ovelle, sinulle ei avata.
– Mitä muuta voi ihminen tehdä, ellei sallimus johdata häntä suoraan sille ovelle kolkuttamaan, jolle hänen oli tarkoitus löytää? kysyy Kuoppamäki.

Avautunut sielullinen ilmapiiri
Yli puolen vuosisadan mittainen henkisen etsimisen tie saattaa ulkopuolisesta tuntua helpolta.
– On kuitenkin muistettava, että siihen liittyy uhrauksia ja luopumista, menetyksiä, yksinäisyyttä ja henkisiä erämaataipaleita, Kuoppamäki toteaa.
Ajoittaiset vaikeudet eivät ole olleet vain omaa syytä.
– Yhteiskunta oli konservatiivinen, ja yliaistisista kokemuksista puhuttiin korkeintaan kuiskaillen.
Kuoppamäki näkee nykyajassa hyviä piirteitä.
– Kun katson elämääni taaksepäin, 1950- ja 1960-lukujen vaihteeseen, jolloin kaksikymppisenä aloin tutkia selittämättömiä asioita, tunnen, että sielullinen ilmapiiri Suomessa on aikojen kuluessa avautunut ja kiinnostuneitten määrä kasvanut.
– Palkintona vaikeuksista oli vahva vakaumus, henkinen maailmankuva, ilo ja kiitollisuus siitä, että juuri tämän tien sain kulkea, sanoo Kuoppamäki.

Kaverit ovat monesti sanoneet minua rohkeaksi. Minä en tunne olevani rohkea, olen korkeintaan utelias ja elämänjanoinen.”
”Tai jos olenkin rohkea, rohkeinta minulle on ollut se, että olen uskaltanut tuntea. Olen uskaltanut tuntea pelkojani, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Nyt minulla on monta asiaa vähemmän, joita tarvitsee kantaa ja peitellä.”
”Vaatii suurta rohkeutta olla itselleen rehellinen sen sijaan, että koettaisi tehdä kaikkensa välttääkseen ihmiselle tyypillisiä tunteita. Ensin rehellisyys sattuu ja vituttaa, mutta sitten se vapauttaa.”
Näin kirjoittaa helsinkiläinen vapaa toimittaja, kirjailija ja life coach Satu Väisänen, 41, uudessa kirjassaan Viisi vuotta elämästäni – Melanoomasta meditaatioon. Satu Väisäsen kirjoitustyyli on rehellinen, aito, lennokas, huumoripitoinen, ja siitä välittyy myös terve kapina. Kirjailija sanoo huumorin olevan kotoisin Kainuusta, jonne sukujuuret johtavat.

Vuodatusta päiväkirjaan
Kirjan tarina lähtee viiden vuoden takaa vuodesta 2010, jolloin Väisänen sairastui melanoomaan. Harmiton näppy nilkassa osoittautui pahanlaatuiseksi syöväksi.
Diagnoosin äärellä Satu kysyi: pitääkö minun vain taistella koko ajan? Milloin on minun vuoroni olla onnellinen?
– Tähän kolmenkymmenenviiden vuoden ikään mennessä olen saanut osakseni jo niin paljon terveysongelmia, että voisin kirjoittaa elämäkerrallisen ensyklopedian! Olen kamppaillut muun muassa uniongelmien, syömishäiriön, lievän masennuksen ja vuosien selkäkipujen kanssa – ja olen alkanut olla erittäin okei. Mutta ei… panoksia kovennettiin, hän kirjoittaa päiväkirjanomaisessa vuodatuksessaan. Onneksi päiväkirjalle saattoi myös kiroilla.
Satu jatkaa kyselyään:
– Pitääkö minun vielä kamppailla henkeni puolesta? Sitähän sanotaan, että kuoleman edessä silmät avautuvat näkemään, mikä elämässä on tärkeintä. No helvetti, tiedänhän minä jo, että terveys on tärkeintä! Sitä paitsi olen jo kaikin puolin henkevä ihminen. Minähän katson Dr. Philiä melkein joka päivä, ja henkinen neuvonantajani on Oprah. Olen lukenut kirjahyllyllisen itsehoito-oppaita ja käynyt erilaisissa vaihtoehtohoidoissa kirkastamassa ajatuksiani ja auraani. Mutta vaatiko se vielä sanan ”pahanlaatuinen”, ennen kuin, simsala-vitun-bim, asiat asettuisivat perspektiiviin?

Kaikki alkoi oikeastaan parisen kymmentä vuotta sitten, kun tuolloin 17-vuotias suomalaistyttö lähti vaihto-oppilaaksi Sveitsiin. Porvoon ja Helsingin välimaastosta, Östersundista, kotoisin oleva tyttö laskeutui vieraaseen maahan, jossa puhuttiin vierasta kieltä.
Silti jotakin upeaa tapahtui, joka muutti tytön elämän lopullisesti.
– Kaikki ympärilläni puhuivat sveitsinsaksaa. En osannut tuolloin hirmuisesti edes perussaksaa. Ainoa tapani saada yhteys toisiin oli taiteen kautta. Maalasin ja kirjoitin runoja englanniksi. Siellä sain ensimmäisen kerran kokemuksen nähdyksi tulemisesta, toteaa Marie D. Tiger Mikkonen, nyt 38-vuotias nainen.
– Meillä oli sveitsiläisessä lukiossa ankara äidinkielen opettaja, joka sai päähänsä, että minun tuli kirjoittaa aine vaihto-oppilaskokemuksistani.
– Hän ja koko luokka puolestaan tulisivat lukemaan tekstini ja antamaan palautetta siitä, mitä he tekstistäni ymmärtäisivät, Marie muistelee.
Nuorella neidolla oli tuolloin taustallaan huimat 12 viikkoa saksan kielen opintoja.
– Kirjoitin hataralla saksallani aineen nimeltä ”Tyhjä kilpikonnan kuori”. Taustalla oli kokemukseni siitä, miten olin tullut Sveitsissä ulos kuorestani, koska minun oli ollut pakko.

”Tytöt ja pojat, tämä on kirjallisuutta!”
Marie ei vielä tuolloin tiennyt, miten enteellisen osuvan aineen hän kirjoittikaan. Hänen henkilökohtaisessa elämässään meni vielä vuosikausia, ennen kuin kilpikonnan kuori oli jäänyt lopullisesti tyhjäksi ja esiin oli tullut Marien todellinen minä.
Ainekirjoituksen kautta Marie sai kuitenkin jo tuolloin todellisen taidekokemuksen. Ja ymmärryksen siitä, miten voimakas kommunikaatioväline taide voi olla.
– Pelkäsin tietenkin palautetta, kun luokka ympärilläni retosteli tekstiäni auki. Tunnistin kuitenkin, että luokkakaverini alkoivat ymmärtää, mitä olin tarkoittanut. Huomasin, että kosketin heidän sydäntään, Marie kuvaa.
– Lopulta tämä hirmuisen pelottava auktoriteettiopettaja, jolla oli yleensä tapana teilata kaikki, sanoi: ”Tytöt ja pojat, tämä on kirjallisuutta!”
Sillä hetkellä Marie vain yksinkertaisesti tiesi, miten taiteen koskettavan voiman avulla voi saada yhteyden toisiin.
– Olin tehnyt näkyväksi sen, mikä oli aiemmin näkymätöntä. Ja mikä parasta: myös ihmiset ympärilläni näkivät sen. Tällöin myös kylvettiin siemen siihen elämään ja siihen työhön, jota teen tänä päivänä, Marie sanoo.

Oletteko kuulleet, miten Kanariansaaret syntyivät? No, legenda kertoo, että titaanit Herkules ja Atlas päättivät vaihtelun vuoksi kokeilla toistensa töitä. Herkules oli kyllästynyt kulkemaan ympäriinsä ja taistelemaan, kun taas Atlasta tympi kannatella aina vaan taivaankantta hartioillaan.
Vaihto sujui hienosti – ehkä liiankin hienosti, sillä Atlas ei kokeilun jälkeen enää halunnut palata vanhoihin töihinsä, vaan tahtoi jatkaa metsästävän seikkailijan hommia.
Juonikas Herkules vakuutti Atlakselle, että vaihto kyllä sopii, jos Atlas vain hetkeksi vielä ottaisi taivaankannen Herkuleksen harteilta, jotta tämä saisi oikaista viittansa. Hyväuskoinen Atlas meni halpaan ja Herkules rymäytti taivaankannen takaisin hänen niskaansa. Valtava taakka horjautti Atlasta niin, että titaani kaatua rytkähti maahan.
Näin syntyi Atlas-vuoristo Afrikan länsirannikolle. Suunnattoman suuri titaani ei kuitenkaan mahtunut kokonaan mantereelle, vaan varpaat jäivät kellumaan Atlantin valtamereen – juuri siihen, missä nykyään kohoavat Kanariansaaret.

Atlantis-taruista magmapurkaus-teoriaan
Hauska legenda on toki sittemmin osoittautunut taruksi. Myyttisyys Kanariansaarten yltä ei tahdo kuitenkaan rapista.
Pitkään uskottiin (ja monet uskovat kai yhä), että Kanariansaaret ovat jäänteitä tarunhohtoisesta Atlantis-mantereesta, jonka kerrotaan uponneen meren syvyyksiin noin 10 000 vuotta sitten.
Nykytiedon valossa Kanariansaaret ovat kuitenkin itsenäisesti syntyneitä vulkaanisia tulivuorisaaria. Noin 20 miljoonaa vuotta sitten syntyivät merenpohjan magmapurkausten seurauksena saarista vanhimmat, Fuerteventura ja Lanzarote. Vähitellen niiden jälkeen meren syvyyksistä nousivat Gran Canaria ja Teneriffa sekä muut alueen saaret. Kanariansaarten alue on ollut ja on edelleen vulkaanisesti aktiivista.