Sielunpeili -lehti tarjoaa konkreettisia työkaluja sisäisen kasvusi tueksi. Lehti avaa polun sisäiseen maailmaasi ja Sielunpeilistä löydät tietoa kasvaaksesi ihmisenä kohti tasapainoa ja sisäistä rauhaa. Lehden punaisena lankana on ajatus, että maailma ja ihmiset peilaavat meille sieluamme. Sielunpeilin aihealueina ovat yksilön sisäinen kasvu, ajatuksenvoima, myönteinen ajattelu, tunteiden kohtaaminen, antautuminen rakkaudelle sekä itsensä hyväksyminen.
Kun Monika Mäkitalo vuosia sitten alkoi tutustua syvemmin seksuaalisuuteensa, homma ei heti sujunut aivan kauniisti ja hyvin.
– Lähdin silloisen poikaystäväni mieliksi mukaan tantrakurssille, vaikka en oikeastaan olisi halunnut. Minulla oli kuitenkin ihan hyvä olla siihen saakka, kun läheisyysharjoituksessa piti maata vierekkäin rivissä kurssilaisten kanssa. Rajani ylittyi, en olisi halunnut ketään ventovierasta kainalooni.
Kurssin jälkeen Mäkitalo pyöräili kotiin raivon vallassa. Kun hän sulki oven takanaan, tuli itku. Vaikka kurssilaiset olivat täysissä pukeissa, eikä kenenkään ollut pakko osallistua harjoitukseen, Mäkitalolle jäi sellainen olo kuin hänet olisi pakotettu. Suututti – ei niinkään kurssin sisältö vaan se, että hän oli mennyt sinne, vaikka ei sisimmässään halunnut.
Mäkitalon kokemus on hyvä esimerkki siitä, kuinka herkkä ja intiimi asia seksuaalisuus on. Pienikin särö koskemattomuuden ja itsemäärämisoikeuden kentässä voi saada aikaan arvaamatonta tuhoa. Mäkitalo tähdentääkin, että seksuaalisuuden tutkiminen vaatii todella paljon luottamusta ja varmuuden siitä, että oma olo on koko ajan turvallinen.
– Jos joku asia tuntuu hauskalta ja mielenkiintoiselta, silloin on valmis. Jos taas tuntuu pahalta, ei ole valmis. Tärkeintä on kuunnella itseään. Seksuaalisuutta voi tutkia pieni askel kerrallaan, ja sekin voi olla suurta.
Mäkitalo korostaa, että seksuaalisuuteen itseensä ei liity mitään häpeällistä tai väärää, vaan se on normaali ja tärkeä osa ihmiselämää. Jokaisen on kuitenkin löydettävä oma, luonnolliselta tuntuva tapansa toimia seksuaalisena olentona. Ei ole olemassa mitään kaavaa tai mallia, jonka kautta seksuaalisuuteen liittyvät asiat tulisi ottaa haltuun, vaan jokaisen on löydettävä oma tiensä.
– Ihan samalla tavalla kuin jokainen meistä suhtautuu eri tavoin omaan ulkonäköönsä, myös seksuaalisuus aiheuttaa meissä erilaisia tunteita ja ajatuksia. Jokaisen tulisi saada tutkia omaa seksuaalisuuttaan omalla tavallaan, kuitenkin tietysti aina kunnioittaen itseään ja muita ihmisiä.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 5/2019!
Joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2017 Minna Gröhn ajoi keskimmäisen poikansa kanssa Äänekoskelta kohti Kuusamoa. Poika harrasti freestyle-laskettelua ja oli hommassa niin hyvä, että kilpailikin jonkin verran. Kisaviikonloput olivat äidille ja pojalle mukavaa yhteistä aikaa. Minna nautti, kun pääsi aina välillä pois koti- ja työympyröistä, tapaamaan muita laskettelijanuorten vanhempia ja liikkumaan luonnossa.
Ilta oli jo alkanut hämärtyä, mutta sää oli kirkas ja kaunis. Liikenne soljui leppoisasti. Nopeutta oli mittarissa rajoituksen mukaan sata kilometriä tunnissa. Sitten kaikki muuttui, kirjaimellisesti kertarysäyksellä.
– Hirvi tuli oikealta, poikani istuimen puolelta konepellille ja tuulilasista suoraan minun päälleni. Auto jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, kunnes sen vauhti pysähtyi. En muista itse tästä mitään, mutta näin minulle on kerrottu, Gröhn kertaa.
Minna heräsi myöhemmin Oulun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolta. Hänen otsassaan oli 13 tikkiä, jotka ylsivät kalloon asti. Kasvot olivat niin turvonneet, että silmiä ei saanut kunnolla auki. Ruhjeita oli ympäri kehoa. Äidin helpotus oli kuitenkin suuri: poika oli selvinnyt vailla ensimmäistäkään fyysistä naarmua. Sitä suojelusenkeleiden määrää ihmettelivät kaikki.
Minnalla oli kova kiire kotiin. Hän muistaa, kuinka epätodelliselta kaikki tuntui – ja tuntuu vähän edelleen.
– En millään voinut käsittää, että olin ollut pahassa onnettomuudessa. Läheiset olivat järkyttyneitä ja itkivät, mutta itse en osannut kohdata koko asiaa tunnetasolla. Vieläkin minusta tuntuu vähän siltä, että kerron jonkun muun tarinaa, kun kertaan näitä tapahtumia.
Onnettomuus sattui perjantaina. Jo sunnuntaina Minna kotiutettiin sairaalasta. Hän muistaa olleensa heti oma touhukas ja eteenpäin pyrkivä itsensä, vaikka levätä oli tietysti pakko.
– Vasta kotona minulle alkoi valjeta, mikä tilanteeni todella oli. Silloin minulle tuli pakottava tarve kirjoittaa. Koin vahvasti, että minulle puhutaan asioita, ja minun täytyy kirjoittaa ne muistiin. Annoin runojen tulla, intuitiivisesti ja nopeasti. Niitä syntyi jatkuvasti ja paljon. Julkaisin ensimmäisen runokirjani pari kuukautta kolarin jälkeen.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 4/2019!
Helsinkiläinen selvänäkijä Johanna Broman, 82, saa elämänvoimaa ja iloa vuorovaikutuksestaan henkimaailman kanssa. Arjessa kantavia voimia ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, toiminnallisuus, uteliaisuus elämään ja ihan tavallinen arki.
Onnellisuus ei ole Bromanin mukaan mitään erityistä, onnellinen voi olla jo omasta olemassaolosta.
– Onnellisuus on yksinkertainen asia, ja kiitollisuutta ihminen voi tuntea elämästään monella tasolla. On hyvä nauttia elämästä antaumuksellisesti – omalla kehollaan, elämäntyylillään, omien taipumustensa mukaan.
– Jokaisella on mahdollisuus rakentaa elämästään omannäköisen. Ihanteellista olisi, jos ihminen voisi vielä omaksua näkemyksen, jonka mukaan elämä ei ole vain kehossa, vaan se jatkuu henkimaailmassa, Broman kiteyttää.
Broman kertoo, ettei hän ole varsinaisesti pohtinut onnellisuuden olemusta. Hän kertoo itse olleensa elämässä suhteellisen idearikas, utelias ja tyytyväinen, vaikka hänelläkin on omat haasteensa ollut.
– Olen kotoisin köyhästä suurperheestä. Tunsin lapsena olleeni jokseenkin ulkopuolinen, ja seurasin elämää ikään kuin ulkopuolelta. Olin aika paljon itsekseni, ja jo kasvuiässä pohdin syvällisesti Jumalaa.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 3/2019!
Viime syksynä Kaisa Suvanto osallistui True Voice -työpajaan, jonka tavoitteena oli löytää oma sisäinen ääni ja tila. Kurssin henkilökohtaisessa osuudessa ohjaaja kysyi, millaista ääntä Suvanto haluaisi käyttää.
Sisäinen ääni kehotti huutamaan.
– Tottelin tuota tunnetta. Huusin ja itkin ja huomasin, kuinka minusta purkautui pois paljon asioita. Huutamisen jälkeen oloni oli hyvä ja puhdas. Tunnistin oman ydinenergiani, kun kaikki stressi ja viha oli päässyt pois, Suvanto kuvailee.
Normaalisti Kaisa Suvanto on melko seesteinen ja hillitty, eikä voimakas äänenkäyttö tunnu hänestä luontevalta. Hyvä kokemus huutamisesta kuitenkin vapautti jotain sellaista, jonka Suvanto halusi jakaa muidenkin kanssa.
Ensimmäinen Huuto-ilta järjestettiin Mahdollisuuksien talolla Jyväskylässä joulukuussa 2018. Suvannon tavoite ja tarkoitus oli tarjota ihmisille tila, jossa he luvan kanssa saisivat huutaa turvallisessa ympäristössä.
– Siinä vaiheessa ainoa yhteyteni huutamiseen oli oma positiivinen kokemukseni. Ryhmässä huutaminen tuntui hyvältä ajatukselta: olin aiemmin miettinyt, että olisi hienoa, jos vaikka työpaikoilla olisi huoneita huutamista varten. Koska sellaisten järjestämiseen ei minulla ole resursseja, päädyin järjestämään tällaisen työpajan, Suvanto naurahtaa.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 2/2019!
Erilaisissa murrosvaiheissa monet ihmiset hakevat elämälleen uutta suuntaa. Jotkut ovat kokeneet työelämässä loppuun palamisen tai hakevat kenties uudenlaista, omannäköistä tekemistä. Toiset alkavat vasta myöhemmällä iällä miettiä, keitä oikeastaan ovat ja mikä on heidän elämänsä syvempi tarkoitus.
Sairaus, menetys ja parisuhteen kariutuminen synnyttävät elämässä kriisejä, joiden keskellä ihminen etsii usein itseään. Ihminen kaipaa henkisiä oivalluksia, eheytymistä ja uutta suuntaa. Näissä elämänvaiheissa avuksi saattaa tulla sellainen kurssitoiminta, jossa on mahdollista jakaa kokemuksia toisten kanssa.
Porvoolaiset kouluttajat, Johanna Nurmimaa ja Tuula Martin vetävät yhdessä kursseja, jotka liittyvät työhyvinvointiin, eheytymiseen, henkiseen kasvuun, tietoisuuden lisäämiseen sekä oman elämän voimavarojen tunnistamiseen ja luontoon.
Eräs kursseista on henkisen kasvun ryhmä, joka toimii Porvoon kansalaisopiston alla. Ryhmä kokoontuu viikoittain pari tuntia kerrallaan.
– Henkisen kasvun ryhmä on siinä mielessä monista muista kursseista poikkeava, että se alkaa syksyllä ja loppuu keväällä. Kauden aikana käydään yhdessä tietynlainen henkinen matka, summaa Tuula Martin.
Kurssien sisältö määräytyy sen kautta, millaisia tarpeita ja toiveita kurssilaisilla itsellään on. Kouluttajat haluavat ryhmän säilyvän matalan kynnyksen paikkana, jossa tilaa on yhteiselle jakamiselle.
Tilaisuudet eivät rakennu niin, että kouluttaja puhuu valmiin sapluunan mukaisesti ja loput kuuntelevat.
– Toki meillä on teemoja, joiden sisällä toimimme. Mutta olemme ryhmäläisten kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa siitä, miten milloinkin haluamme edetä, lisää Johanna Nurmimaa.
Hän korostaa, että vaikka he ovat kouluttajia, he ovat samalla vertaisia ryhmäläisille. Näin rakentuu parhaiten ryhmän sisäinen luottamus ja tuki.
Lue lisää Sielunpeilin vuoden 2019 ensimmäisestä numerosta!
Sisko Sinilintu on kulkenut erilaisten kriisien ja elämän hajoamisen läpi kohti uutta eheyttä ja todellista itseään. Enää hän ei pelkää puhua arkaluontoisistakaan henkisistä teemoista, joita vastaan hän on vuosien varrella kapinoinut ja joista irrottautunut. Vielä paljon on työstämistäkin.
Osa Sinilinnun henkilökohtaista prosessia on päätynyt hiljattain julkaistuun kirjaan: ”Valon ja varjon tiellä – pohdintoja henkisen matkan solmukohdista”. Kyseessä ei kuitenkaan ole elämänkerta, vaikka hän onkin siinä jakanut monia henkilökohtaisiakin asioita.
– Olen halunnut antaa äänen tavalliselle elämälle ja tavalliselle ihmiselle, hän toteaa.
Hänen näkemyksensä mukaan tietynlainen normaalius on tuntunut kadonneen etenkin henkisistä piireistä – normaalit asiat ja tunnetilat eivät oikeastaan ole niissä aina edes sallittuja.
Sinilintu peräänkuuluttaa ennen kaikkea psykologista ymmärrystä ihmisyydestä.
– Monet meistä ovat olleet tietynlaisessa henkisessä hädässä etsiessämme apua ja tukea henkisiltä opettajilta ja ryhmiltä.
– Olemme kaivanneet apua erilaisiin elämän prosesseihin, näissä kohtaamisissa tarvitsisimme arkitason psykologiaa. Kun pelottaa, kokee vihaa tai on saanut elämässä mustelmia, aidolle kohtaamiselle tulisi olla tilaa, hän sanoo.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 8/2018!
Sanna Loukasmäki tarjoaa ihmisille henkistä ohjausta, valmennusta ja erilaisia energiahoitoja Love from Anahata -yrityksensä kautta. Hän auttaa ihmisiä kulkemaan muutosten lävitse apunaan erilaiset henkitason auttajat.
– Täytän elämäntehtävääni indigolapsena ja tuon maailmaan uutta valoa, rakkautta ja tietoisuutta. (Love from) Anahata on sanskritin kieltä ja merkitsee sydänchakraa (rakkaus, sydämen totuus), hän sanoo.
Loukasmäki kertoo myös etunimensä, Sannan, merkitsevän ruotsin kielellä totuutta, mikä ilmentää hänen tehtäväänsä tänä päivänä.
Sanna Loukasmäellä itsellään on vahva kokemus siitä, mitä tapahtuu kun vanha elämä kuolee ja sielu herää. Hän kertoo, ettei ole kokenut ihan tavanomaista henkiseen tietoisuuteen heräämistä.
– Usein heräämistä etsitään erilaisista lähteistä, kirjoista ja niistä vaikuttajista, jotka tuovat sielun elämästä tietoa. Itselleni ei käynyt näin, vaan sielun heräämisen kokemus tuli täysin etsimättä.
Loukasmäki on alun perin vaatesuunnittelija ja muotoilija. Luova ala inspiroi häntä jo nuorena.
– Opiskelin vaatetusalaa yhteensä kahdeksan vuotta. Sen jälkeen olin vuosia työelämässä. Lopulta tulin siihen pisteeseen, että olin saavuttanut kaikki työelämää koskevat unelmat. Mietin, tässäkö tämä kaikki on ja tätäkö teen eläkeikään asti.
Loukasmäki kaipasi työhönsä enemmän vapautta. Hän jättäytyi palkkatyöstä pois ja ryhtyi tekemään vaatesuunnittelua freelancesuunnittelijana.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 7/2018!
Kuvataitelija Ulla Kauhanen on lisäksi kuvittaja ja runoilija. Hän on pitänyt lukuisia yksityis- ja yhteisnäyttelyitä ympäri Suomea ja Floridassa, Yhdysvalloissa.
Sielunpeilin lukijoista monet muistanevat Ullan ja hänen enkelipalstansa muutaman vuoden takaa.
Taiteen tekeminen tuntuu Ulla Kauhasesta helpolta ja luontevalta tavalta ilmaista itseään. Uudet tekniikat ovat työn suola ja vievät mennessään. Leipääntymisen varaa ei ole.
– Vaikka tunnen saavuttaneeni oman ilmaisuni, ei tässä työssä ikinä ole valmis, vaan aina oppii uutta. Ulkopuolisesta saattaa tuntua hullulta, että joku voi tosissaan innostua tämmöisestä asiasta, mutta niin se vain on. Maalatessa mielessä ei pyöri mitään. Minä vain maalaan.
– Tämä on elämäntapa. Tämä on minun juttuni. Muuta en haluaisikaan tehdä. Akseli Gallen-Kallela on ilmaissut saman lyhyesti ja ytimekkäästi: Taide on elämä, uskonto, kaikki.
Ulla Kauhanen oli 8-vuotias, kun hän toisella luokalla havahtui siihen, että hän oli taiteellisesti lahjakas. Opettaja oli käskenyt oppilaita piirtämään oman kätensä. Ullaa lukuun ottamatta kaikki muut lätkäisivät vasemman kätensä paperille ja piirsivät oikealla kädellä sen ääriviivat.
– Minä pistin vasemman käteni rennosti pulpetille ja aloin hahmotella sitä oikealla kädellä. Ei kukaan ollut minulle sellaista neuvonut. Minusta oli luontevaa ottaa omasta kädestä mallia ja piirtää se.
Ullalle jäi mieleen, että hänen työnsä oli tosi hieno verrattuna muiden töihin. Opettaja katsoi ihmeissään, että mitä hän oli tehnyt, mutta ei sanonut mitään ja tilanne meni ohi.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 6/2018!
Kanavaveneen moottori sykähtää pehmeästi käyntiin. Astiat helähtävät tiskialtaassa ja nokikana pyrähtää lentoon, ihmiset laiturilla pysähtyvät vilkuttelemaan ja joku kiiruhtaa kysymään: ”you people really live in there?”
Kyllä, kyllä kanavaveneessä voi asua ja kanaaleja pitkin hiljaa seilatessa voi saavuttaa aivan erilaisen mielenrauhan kuin Oxford Streetin tai Buckingham Palacen turistirysissä.
Suomalaissyntyinen muusikko Toni Haimi on asunut Lontoossa 23 vuotta. Hän hankki perinteisen, pitkän ja kapean kanavaveneen, ”narrow boatin”, seitsemän vuotta sitten ja on asunut siinä sittemmin lähes ympärivuotisesti.
– Suurkaupungissa Suomi-poika kaipaa jatkuvasti luontoon. Vaikka Lontoossa on paljon puistoja, kanavaveneestä voi kohdata aivan erilaisen, ikään kuin salatun kaupungin, hän toteaa.
Kitara helisee ja linnut livertävät, kun Haimin Majasa-vene lipuu aurinkoisessa iltapäivässä ali Little Venicen siltojen. Rannoilla voi nähdä paitsi luontoa, myös taidetta, joka helposti jää kaduntallaajan näkymättömiin. 1700–1800-luvuilla rakennettua kanavaverkostoa on Britanniassa yhteensä 3 500 kilometriä, ja Lontoossakin kanavia riittää kymmeniä kilometrejä.
– Kanavien varrella kulkee lähes aina kapeita kävelypolkuja, sillä ennen moottoreita veneitä vetivät hevoset. Alkujaan kanavat oli tarkoitettu teollisuuden tarpeiden kuljetukseen. Alusta saakka veneissä on asunut kokonaisia perheitä, ja yhä kanavaveneiden käyttäjät muodostavat tietynlaisen yhteisön, jossa meininki on rento ja välitön, Haimi kertoo.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 5/2018!
Tapaan taiteilija ja kirjailija Katariina Sourin hänen liiketilassaan Helsingin Liisankadulla. Tilassa on Sourin maalaustaidetta sekä hänen puolisonsa, Eliya Zweygbergin tekemiä metalliverkkoveistoksia.
Suuret maalaukset puhuvat omaa kieltään ja tuskin jättävät katsojansa neutraaliksi. Jotkut saattavat kokea tietyt teokset jopa pelottaviksi, toiset taas koetaan huikean kauniiksi ja puhutteleviksi. Itse näen valtavan rikkaan värimaailman ja kerroksellisen ilmaisun, joka vie hetkeksi toiseen ulottuvuuteen.
– Olen purkanut maalauksiini koko elämäni skaalan, koska se on osa ihmisenä olemista ja osa minua. En ole enää pyrkinyt suitsimaan itseäni mihinkään muottiin, vaikka yritinkin joskus määritellä tyyliäni, taiteilija kiteyttää.
Katariina Souria inspiroivat ihmisenä, kirjailijana ja kuvataiteilijana henkiset ulottuvuudet: jungilainen filosofia, piilotajunnan syvyydet, luonto, unet ja astrologia sekä symbolit ja elämän synkronistisuus.
Samanistinen viisaus on puhutellut häntä jo jonkin aikaa. Siemeniä siitä on näkyvissä hänen uusimmassa SARANA – tunnustuksia taitekohdassa -kirjassaankin.
– En koe mitenkään hurahtaneeni samanismiin. Omassa elämässäni samanistinen puoli näkyy lähinnä luontosuhteen syvenemisenä. Minua kiinnostavat myös suomalaisugrilainen traditio ja Kalevalan maailma.
Suomalaisuus on aina ammentanut voimansa luonnosta, niin tekee Sourikin.
– Hakeudun joka aamu metsään. Siellä haen yhteyttä näkymättömiin kerroksiin, joista haetaan vastuksia ja tietoa.
Monet hyvät ideat syntyvät metsässä.
– Pysähdyn usein kukkulan päälle, olen hiljaa ja kuuntelen. Seurailen eläimiä ja katson niiden liikehdintää. Luonnossa koen parhaiten yhteyteni kollektiiviseen tietoisuuteen ja itseeni.
Lue lisää Sielunpeilin numerosta 4/2018!
