Sielunpeili -lehti tarjoaa konkreettisia työkaluja sisäisen kasvusi tueksi. Lehti avaa polun sisäiseen maailmaasi ja Sielunpeilistä löydät tietoa kasvaaksesi ihmisenä kohti tasapainoa ja sisäistä rauhaa. Lehden punaisena lankana on ajatus, että maailma ja ihmiset peilaavat meille sieluamme. Sielunpeilin aihealueina ovat yksilön sisäinen kasvu, ajatuksenvoima, myönteinen ajattelu, tunteiden kohtaaminen, antautuminen rakkaudelle sekä itsensä hyväksyminen.

Pakoon väkivaltaista isää

Kimmo Ohtonen kohtasi karhun ensimmäisen kerran 9-vuotiaana: ”Siinä se nyt oli, niin lähellä minua, että haistoin sen märän turkin ummehtuneen hajun. Se tallusteli laiskasti suuren männyn luo ja istahti sen juurelle. Se näytti olevan täysin rentoutunut, uppoutunut omiin ajatuksiinsa. En kyennyt miettimään pelkoani, koska olin niin haltioissani tämän luonnonvoiman läsnäolosta.”

Karhusta tuli elämää kannatellut voimaeläin

Luontotoimittajana ja -valokuvaajana tunnettu Kimmo Ohtonen kertoo oman tarinansa uudessa Karhu – voimaeläin -kirjassaan.
Kimmo vie lukijansa Kainuun korpimetsiin, jotka ovat karhujen ja muiden suurpetojen valtakuntaa. Kirjassa seurataan suurpetojen elämää lähietäisyydeltä. Kirjan kuningas on eittämättä iso uroskarhu, jonka 9-vuotias Kimmo oli nimennyt John Goodmaniksi amerikkalaisen näyttelijän mukaan.
Metsä ja etenkin John Goodman tulivat niin merkittäviksi, että ne ovat kantaneet läpi elämän. Kimmo on sittemmin viettänyt lukuisia öitä karhujen kanssa korpimetsän hämärässä.
Kimmo kertoo kirjassa myös oman tarinansa väkivaltaisen isän varjossa; osansa olivat saaneet niin Kimmo, kolme vuotta vanhempi veli kuin äiti.
Väkivalta oli ollut henkistä sekä fyysistä. Sitä oli jatkunut niin kauas lapsuuteen kuin Kimmo muistaa.
– Veljen kanssa ei pystytty nukkumaan, kun seinän takaa kuului mäiskimistä ja huutoa. Äidin avunhuudot olivat lapsuuden arkea.

Metsä löytyi jo pienenä poikana
Metsä ja etenkin sen eläimet tulivat osaksi Kimmon elämää vuonna 1990.
Perhe oli ollut mökillä Keski-Suomessa. Isä oli tapansa mukaan ollut äitiä kohtaan väkivaltainen, ja Kimmo oli karannut metsään. Siellä hän oli kohdannut ison uroskarhun, joka teki lähtemättömän vaikutuksen.
Alakouluikäinen Kimmo oli ollut metsässsä kolme päivää.
– Vanhempani eivät olleet tehneet karkulaisesta ilmoitusta. Isä oli todennut, että kyllä se sieltä takaisin tulee, kun nälkä yllättää. Hän oli oikeassa. Tosin isääni taisi myös hävettää, minkä takia hän sanoi, ettei karkumatkastani saisi kertoa kenellekään. Tämä oli perheen sisäinen asia.
Sen kesän jälkeen Kimmo oli viettänyt vielä monet kesälomat mökillä vanhempiensa kanssa.
– En lähtenyt mökille kovin mielelläni, mutta tiesin, että siellä minua odotti portti toiseen maailmaan. Mökillä ollessani pystyin edes yrittää suojella äitiäni isäni raivokohtauksilta ja hyökkäyksiltä. Näin tapahtui niin usein, että isäni ja minun välisistä taisteluista oli tullut normaali osa arkea.

Ihmeellinen taikatyökalu

Kiitollisuudesta on Henna Salorannan mukaan paljon etua. Se ei maksa mitään ja on jokaiselle tarjolla.

Tarjolla oleva kiitollisuus ei maksa mitään

Kiitollisuus on voimakkain tapa kohottaa energioita. Se on kuin ihmeellinen taikatyökalu, joka nostaa sinut niin korkeisiin ulottuvuuksiin, että pystyt elämään koko ajan ihmeiden taajuuksilla.
Näin kuvailee kiitollisuutta Kangasalalla asuva Henna Saloranta, 31. Hänen mukaansa kiitollisuus auttaa kokemaan rakkautta, iloa ja mielenrauhaa. Kun sydän avautuu kiitollisuudelle, sillä on muuttava voima.
– Kiitollisuuden avulla tulet kokemaan suurta ihmetystä, ja jokainen elämäsi osa-alue kokee muutoksen parempaan. Tämä kaikki on täysin saavutettavissa, kun työskentelet kiitollisuuden parissa. Mitä vahvemmin pystyt tuntemaan kiitollisuutta, sitä enemmän koet muutoksia elämässäsi.
Saloranta muistuttaa, että kiitollisuus ei maksa mitään ja on jokaiselle tarjolla.
– Kiitollisuus ei vaadi paljon. Se on yksinkertainen olotila, jolla voi olennaisesti vaikuttaa elämän laatuun. Meillä kaikilla on tunteet, ja voimme vaikuttaa niihin. Kiitollisuuden tunteen saavuttamalla voi todeta sen hyödyn.

Päiväkirjaan hyviä asioita
Henna Saloranta kannustaa pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa.
– Siihen kirjataan vain hyviä asioita ja keskitytään niihin. Siinä voi muistuttaa itseään ihanista asioista, joita arjessa on. Siten ne huomaa paremmin.
Saloranta korostaa, että kiitollisuus on nimenomaan tunne, eikä sitä voi suorittaa. Kiitollisuuspäiväkirjasta on hyötyä vain silloin kun tunteen kokee.
– Tutkimusten avulla on havaittu myös, että eri kiitollisuusharjoituksissa on paljon eroja. Jotkut toimivat paljon paremmin kuin toiset ja tuovat enemmän hyötyä omaan elämään.

Kiitollisuus tutkimuksessa
Henna Saloranta kertoo kiitollisuutta koskevista tutkimuksista. Kiitollisuutta on tutkittu paljon vuodesta 1990 lähtien, osittain tunnetun tv-juontaja Oprah Winfreyn ansiosta.
Etelä-Kalifornian yliopisto on tehnyt tutkimuksia kiitollisuudesta ja sen sisäistämisestä. Eri kohderyhmät tekivät erityyppisiä kiitollisuuspäiväkirjoja. Kohteena oli kolme erilaista kohderyhmää.
– Ensimmäinen ryhmä kirjoitti kiitollisuuspäiväkirjaansa viisi lausetta yhdestä kiitollisuuden aiheesta. He kertoivat myös ,miksi tunsivat asiasta kiitollisuutta. Toinen ryhmä kirjoitti viidestä eri kiitollisuuden aiheesta, jokaisesta yhden tarkentavan lauseen. Kolmas kirjoitti ylös asioita, missä he ovat toisia ihmisiä parempia.
Jokainen ryhmä teki kiitollisuuspäiväkirjaharjoitusta kymmenen viikon ajan ja palautti oman päiväkirjansa sähköisesti tutkimusryhmälle.
Tutkimuksen tulokset olivat merkittävät. Ensimmäinen ryhmä koki eniten muutoksia omassa elämässään.
– He kokivat vähemmän väsymystä, surullisuutta ja uneliaisuutta, kun heitä verrattiin muihin tutkimusryhmiin. He myös kokivat huomattavasti enemmän valppautta, innostusta, riemua ja onnellisuutta kuin muut ryhmät, jotka vain luettelivat viisi kiitollisuuden kohdetta tai kirjoittivat asioita ylös, joissa he ovat toisia ihmisiä parempia. Tutkimus osoitti, että kiitollisuuden tunteen syvyydellä oli suuri merkitys.

– Yliaistisista kokemuksista uskalletaan jo puhua

– Sielunvoimat – usko, rakkaus ja toivo – ovat ne matkaoppaat, joiden avulla on mahdollisuus löytää tie näkyvän taakse, Jukka Kuoppamäki sanoo.

Henkisen tiedon etsintä alkoi Jukka Kuoppamäellä nuoruudessa, ennen musiikintekijän uraa

Laulujen, esiintymisten ja lehtihaastatteluiden muodostaman julkisivun takana Jukka Kuoppamäki on jo yli puoli vuosisataa etsinyt henkistä tietoa. Hän toimi Kristiyhteisön pappina Saksassa 33 vuotta, mutta henkisen tiedon etsintä alkoi nuoruudessa, jo ennen musiikintekijän uraa.
Aluksi Kuoppamäki etsi henkistä tietoa kirjoja lukemalla.
– Samanhenkisiä ystäviä löydettyäni kävin heidän kanssaan erilaisia suuntauksia edustavien ryhmien tilaisuuksissa. Me tapasimme säännöllisesti, vaihdoimme kirjoja ja keskustelimme uusista henkisen polun löydöistä.
Etsimistä ei ole tehty ihmiselle helpoksi – muuten ei löytäminenkään tuntuisi miltään!
– Löytämisen vaikeus lisää sen arvostamista. Mutta ellet etsi, et myöskään löydä, ellet ano, et saa, ja ellet kolkuta ovelle, sinulle ei avata.
– Mitä muuta voi ihminen tehdä, ellei sallimus johdata häntä suoraan sille ovelle kolkuttamaan, jolle hänen oli tarkoitus löytää? kysyy Kuoppamäki.

Avautunut sielullinen ilmapiiri
Yli puolen vuosisadan mittainen henkisen etsimisen tie saattaa ulkopuolisesta tuntua helpolta.
– On kuitenkin muistettava, että siihen liittyy uhrauksia ja luopumista, menetyksiä, yksinäisyyttä ja henkisiä erämaataipaleita, Kuoppamäki toteaa.
Ajoittaiset vaikeudet eivät ole olleet vain omaa syytä.
– Yhteiskunta oli konservatiivinen, ja yliaistisista kokemuksista puhuttiin korkeintaan kuiskaillen.
Kuoppamäki näkee nykyajassa hyviä piirteitä.
– Kun katson elämääni taaksepäin, 1950- ja 1960-lukujen vaihteeseen, jolloin kaksikymppisenä aloin tutkia selittämättömiä asioita, tunnen, että sielullinen ilmapiiri Suomessa on aikojen kuluessa avautunut ja kiinnostuneitten määrä kasvanut.
– Palkintona vaikeuksista oli vahva vakaumus, henkinen maailmankuva, ilo ja kiitollisuus siitä, että juuri tämän tien sain kulkea, sanoo Kuoppamäki.

Melanoomasta meditaatioon

– Olen taas vahva ja uniikki oma itseni; vahvempi kuin koskaan ennen. Tunnen olevani tasapainossa ja kiitollinen, Satu Väisänen sanoo.

Viisi vuotta syvältä elämäni vesistä

Kaverit ovat monesti sanoneet minua rohkeaksi. Minä en tunne olevani rohkea, olen korkeintaan utelias ja elämänjanoinen.”
”Tai jos olenkin rohkea, rohkeinta minulle on ollut se, että olen uskaltanut tuntea. Olen uskaltanut tuntea pelkojani, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Nyt minulla on monta asiaa vähemmän, joita tarvitsee kantaa ja peitellä.”
”Vaatii suurta rohkeutta olla itselleen rehellinen sen sijaan, että koettaisi tehdä kaikkensa välttääkseen ihmiselle tyypillisiä tunteita. Ensin rehellisyys sattuu ja vituttaa, mutta sitten se vapauttaa.”
Näin kirjoittaa helsinkiläinen vapaa toimittaja, kirjailija ja life coach Satu Väisänen, 41, uudessa kirjassaan Viisi vuotta elämästäni – Melanoomasta meditaatioon. Satu Väisäsen kirjoitustyyli on rehellinen, aito, lennokas, huumoripitoinen, ja siitä välittyy myös terve kapina. Kirjailija sanoo huumorin olevan kotoisin Kainuusta, jonne sukujuuret johtavat.

Vuodatusta päiväkirjaan
Kirjan tarina lähtee viiden vuoden takaa vuodesta 2010, jolloin Väisänen sairastui melanoomaan. Harmiton näppy nilkassa osoittautui pahanlaatuiseksi syöväksi.
Diagnoosin äärellä Satu kysyi: pitääkö minun vain taistella koko ajan? Milloin on minun vuoroni olla onnellinen?
– Tähän kolmenkymmenenviiden vuoden ikään mennessä olen saanut osakseni jo niin paljon terveysongelmia, että voisin kirjoittaa elämäkerrallisen ensyklopedian! Olen kamppaillut muun muassa uniongelmien, syömishäiriön, lievän masennuksen ja vuosien selkäkipujen kanssa – ja olen alkanut olla erittäin okei. Mutta ei… panoksia kovennettiin, hän kirjoittaa päiväkirjanomaisessa vuodatuksessaan. Onneksi päiväkirjalle saattoi myös kiroilla.
Satu jatkaa kyselyään:
– Pitääkö minun vielä kamppailla henkeni puolesta? Sitähän sanotaan, että kuoleman edessä silmät avautuvat näkemään, mikä elämässä on tärkeintä. No helvetti, tiedänhän minä jo, että terveys on tärkeintä! Sitä paitsi olen jo kaikin puolin henkevä ihminen. Minähän katson Dr. Philiä melkein joka päivä, ja henkinen neuvonantajani on Oprah. Olen lukenut kirjahyllyllisen itsehoito-oppaita ja käynyt erilaisissa vaihtoehtohoidoissa kirkastamassa ajatuksiani ja auraani. Mutta vaatiko se vielä sanan ”pahanlaatuinen”, ennen kuin, simsala-vitun-bim, asiat asettuisivat perspektiiviin?

Marie D. Tiger Mikkosen polku unelmien tehtailijaksi

– Kirjoitin hataralla saksallani aineen nimeltä ”Tyhjä kilpikonnan kuori”. Taustalla oli kokemukseni siitä, miten olin tullut Sveitsissä ulos kuorestani, koska minun oli ollut pakko.

Keijujen tytär, joka tuli näkyväksi

Kaikki alkoi oikeastaan parisen kymmentä vuotta sitten, kun tuolloin 17-vuotias suomalaistyttö lähti vaihto-oppilaaksi Sveitsiin. Porvoon ja Helsingin välimaastosta, Östersundista, kotoisin oleva tyttö laskeutui vieraaseen maahan, jossa puhuttiin vierasta kieltä.
Silti jotakin upeaa tapahtui, joka muutti tytön elämän lopullisesti.
– Kaikki ympärilläni puhuivat sveitsinsaksaa. En osannut tuolloin hirmuisesti edes perussaksaa. Ainoa tapani saada yhteys toisiin oli taiteen kautta. Maalasin ja kirjoitin runoja englanniksi. Siellä sain ensimmäisen kerran kokemuksen nähdyksi tulemisesta, toteaa Marie D. Tiger Mikkonen, nyt 38-vuotias nainen.
– Meillä oli sveitsiläisessä lukiossa ankara äidinkielen opettaja, joka sai päähänsä, että minun tuli kirjoittaa aine vaihto-oppilaskokemuksistani.
– Hän ja koko luokka puolestaan tulisivat lukemaan tekstini ja antamaan palautetta siitä, mitä he tekstistäni ymmärtäisivät, Marie muistelee.
Nuorella neidolla oli tuolloin taustallaan huimat 12 viikkoa saksan kielen opintoja.
– Kirjoitin hataralla saksallani aineen nimeltä ”Tyhjä kilpikonnan kuori”. Taustalla oli kokemukseni siitä, miten olin tullut Sveitsissä ulos kuorestani, koska minun oli ollut pakko.

”Tytöt ja pojat, tämä on kirjallisuutta!”
Marie ei vielä tuolloin tiennyt, miten enteellisen osuvan aineen hän kirjoittikaan. Hänen henkilökohtaisessa elämässään meni vielä vuosikausia, ennen kuin kilpikonnan kuori oli jäänyt lopullisesti tyhjäksi ja esiin oli tullut Marien todellinen minä.
Ainekirjoituksen kautta Marie sai kuitenkin jo tuolloin todellisen taidekokemuksen. Ja ymmärryksen siitä, miten voimakas kommunikaatioväline taide voi olla.
– Pelkäsin tietenkin palautetta, kun luokka ympärilläni retosteli tekstiäni auki. Tunnistin kuitenkin, että luokkakaverini alkoivat ymmärtää, mitä olin tarkoittanut. Huomasin, että kosketin heidän sydäntään, Marie kuvaa.
– Lopulta tämä hirmuisen pelottava auktoriteettiopettaja, jolla oli yleensä tapana teilata kaikki, sanoi: ”Tytöt ja pojat, tämä on kirjallisuutta!”
Sillä hetkellä Marie vain yksinkertaisesti tiesi, miten taiteen koskettavan voiman avulla voi saada yhteyden toisiin.
– Olin tehnyt näkyväksi sen, mikä oli aiemmin näkymätöntä. Ja mikä parasta: myös ihmiset ympärilläni näkivät sen. Tällöin myös kylvettiin siemen siihen elämään ja siihen työhön, jota teen tänä päivänä, Marie sanoo.

Majesteettinen Teide vie ajatukset maailman syntyyn

Mäntymetsävyöhyke vartioi Teiden rinteitä. Kanarianmänty on erikoinen paikallislaji, joka kestää erityisen hyvin kuumuutta. Puun paksu kaarna ja sen alla oleva pihka suojelevat puita tulipaloilta, minkä lisäksi erittäin pitkät neulaset ovat hyviä varastoimaan kosteutta. Nykyään mänty on rauhoitettu, mutta aikaisemmin se on ollut suosittu rakennus- ja tervanpolttomateriaali.

Oletteko kuulleet, miten Kanariansaaret syntyivät? No, legenda kertoo, että titaanit Herkules ja Atlas päättivät vaihtelun vuoksi kokeilla toistensa töitä. Herkules oli kyllästynyt kulkemaan ympäriinsä ja taistelemaan, kun taas Atlasta tympi kannatella aina vaan taivaankantta hartioillaan.
Vaihto sujui hienosti – ehkä liiankin hienosti, sillä Atlas ei kokeilun jälkeen enää halunnut palata vanhoihin töihinsä, vaan tahtoi jatkaa metsästävän seikkailijan hommia.
Juonikas Herkules vakuutti Atlakselle, että vaihto kyllä sopii, jos Atlas vain hetkeksi vielä ottaisi taivaankannen Herkuleksen harteilta, jotta tämä saisi oikaista viittansa. Hyväuskoinen Atlas meni halpaan ja Herkules rymäytti taivaankannen takaisin hänen niskaansa. Valtava taakka horjautti Atlasta niin, että titaani kaatua rytkähti maahan.
Näin syntyi Atlas-vuoristo Afrikan länsirannikolle. Suunnattoman suuri titaani ei kuitenkaan mahtunut kokonaan mantereelle, vaan varpaat jäivät kellumaan Atlantin valtamereen – juuri siihen, missä nykyään kohoavat Kanariansaaret.

Atlantis-taruista magmapurkaus-teoriaan
Hauska legenda on toki sittemmin osoittautunut taruksi. Myyttisyys Kanariansaarten yltä ei tahdo kuitenkaan rapista.
Pitkään uskottiin (ja monet uskovat kai yhä), että Kanariansaaret ovat jäänteitä tarunhohtoisesta Atlantis-mantereesta, jonka kerrotaan uponneen meren syvyyksiin noin 10 000 vuotta sitten.
Nykytiedon valossa Kanariansaaret ovat kuitenkin itsenäisesti syntyneitä vulkaanisia tulivuorisaaria. Noin 20 miljoonaa vuotta sitten syntyivät merenpohjan magmapurkausten seurauksena saarista vanhimmat, Fuerteventura ja Lanzarote. Vähitellen niiden jälkeen meren syvyyksistä nousivat Gran Canaria ja Teneriffa sekä muut alueen saaret. Kanariansaarten alue on ollut ja on edelleen vulkaanisesti aktiivista.

Lempeitä tönäisyjä

Tietoisuusmuunnin päässä ja älyäkämä sylissä Kattara Salomonpoika uppoutuu puustoon, puiden ja juuristojen ikitiedostoihin vähän niin kuin ihmiset menevät tietokoneillaan nettiin. Kattara hakee tietoa, joka antaa menninkäisille erityistä viisautta.

Ilon, valon ja rakkauden sanomia menninkäistaajuudella

Erään sysmäläisen kodin pihamaalla käyskenteli jo kauan sitten menninkäisiä. Pihapiiri tuli kuuluisaksi myös Pessin ja Illusian tapaamispaikkana, sillä samassa talossa asusti aikoinaan Sysmän kunnan eläinlääkäri, kirjailija Yrjö Kokko. Siellä hän on työstänyt menestystarinansa Pessi ja Illusia.

Kyseessä on myös helsinkiläisen taiteilijan Terttu Isorannan lapsuudenkoti. Vaikka menninkäiset pyrkivät tavoittamaan häntä jo lapsena, vasta aikuisena hän on kommunikoinut tietoisemmin hämärässä asustavan väen kanssa.

– Olen seurustellut menninkäisten kanssa 15 vuotta. Melkoisen monia kuvia ne ovat laittaneet minut heistä maalaamaan, taiteilija Isoranta kiteyttää.

Kurkistus näkymättömään

Vuonna 2013 Terttu Isoranta julkaisi kuvakirjan, Menninkäistaajuudella, josta voi ammentaa menninkäisten viisautta. Kirja sisältää hänen maalauksiaan menninkäisistä ja heidän välittämiään viestejä. Kirjaa selaillessa tulee väkisinkin hyvälle mielelle lystikkään näköisistä tyypeistä ja toivoisi todella kohtaavansa heitä.

Kirjan päähenkilö on kiertävä menninkäismaalari Ilopeetu Veikkonen. Hän oli kulkenut vuosisatoja maalaamassa menninkäiskansaa, unohdettua vanhaa väkeä, joka on ikiajat asuttanut Suomen maita ja mantuja.

– Kirja syntyi, kun Ilopeetu Veikkosen kuvakokoelmat alkoivat kaivata myös sanallisia selityksiä. Menninkäisten viestit oli saatava julki ja iloksi ihmisille, jotka olivat niin kovin vähän edes kuulleet menninkäisistä, Isoranta sanoo.

Kirja on kurkistus näkymättömään.

– Sinne voi kuka tahansa päästä, kun on luja luottamus ilon ja rakkauden voimaan sekä erityisen tarkka kuulo ja hyvä näkö. Mielikuvitus, jota monet pitävät satuna, auttaa leikkimään sen kanssa, mitä ihmisaistien ulkopuolella todellisuudessa on, taiteilija sanoo.

Peilikuvaksi ihmiselle

Terttu Isoranta kertoo, että menninkäiskuvien kautta välittyy yksinkertaisia ajatuksia ja oivalluksia elämästä. Visuaalinen kokemus, tuntemus tai elämys voi olla hyvä herättäjä toiseen todellisuuteen ja avata uusia näkökulmia. Taiteessa on aina hyväksyttyä ilmaista myös mielikuvituksen tuottamaa.

– Ihminen peilaa näkemäänsä oman itsensä. Olen maalannut kuvia, joissa menninkäinen katsoo ihmistä suoraan silmiin. Ja myös kuvia, joissa menninkäinen on selin.

Molemmilla on Isorannan mukaan vastaanottajansa katsojan omasta sisäisestä maailmasta riippuen.

– Toiset voivat kohdata menninkäisen silmästä silmään ja ottaa vastaan suoran sanoman. Toiset tarvitsevat avoimen tilan omalle itselleen ja ajatuksilleen.

Entä jollei ihminen usko menninkäisiin?

– Sellaiselle ihmiselle menninkäisiä ei sitten olekaan. Mutta sellaisenkin ihmisen menninkäinen saattaa pysäyttää. Jos onnistuu osumaan oikeaan aikaan oikealle taajuudelle, niin tulee varmasti huomaamaan menninkäisten lempeitä tönäisyjä, taiteilija vastaa.

Meiju Suvaksen tähtihetki: –Kun musiikki virtaa avoimesti lävitseni

Laulaja Meiju Suvas elää elämänsä parasta aikaa. Päivät täyttyvät musiikista, perheestä, lapsista ja teatterista. Henkistä hyvinvointia pitävät yllä viisaiden ajatukset ja henkiset oppaat, jotka tuovat elämän tielle syvyyttä.

Vantaalla asuva, helsinkiläissyntyinen iskelmälaulaja Meiju Suvas, 55, on musiikin ammattilainen kolmannessa polvessa. Hänen äidin isä ja äidin äiti olivat muusikkoja. Meiju on naimisissa yrittäjä John Bergerin kanssa, ja perheeseen kuuluu kaksi lasta.

Oman musiikillisen uransa Meiju sanoo aloittaneensa oikeastaan jo ennen syntymäänsä.

–  Äitini on musiikinopettaja. Minua odottaessaan hän soitti selloa. Lapsivesi on siis värähdellyt sellon kuminan kanssa kohdussa. Olen tavallaan syntynyt musiikin sisälle, ja musiikillinen ammatti lankesi minulle luonnostaan.

–  Onneksi äitini ei soittanut sentään kontrabassoa, joten sellon myötä minusta tuli altto. Olen lähtenyt siltä taajuudelta, mihin minut on viritetty! Meiju nauraa.

Musiikki vei mennessään

Meiju Suvas lauloi jo ennen kuin oppi puhumaan. Lapsena hän kävi balettitunneilla, otti klassisia pianotunteja Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa, opiskeli jonkin aikaa myös rumpujen soittoa Oulunkylän pop-jazz-opistossa, lauloi kuorossa ja soitti koulun kokoonpanoissa.

Lukioaikoina mukaan tuli tanssiharrastus, erityisesti disco- ja rivitanssit. Myöhemmin Meiju toimi tanssinopettajana Dance City Oy:ssä ja piti lasten tanssikursseja Aira Samulinin tanssikoulussa.

Kauppaopistoaikoina Meiju löysi yhtyeensä soittajat omalta vuosikurssiltaan.

– Tarkoitukseni oli hakeutua kauppakorkeakouluun, mutta keikkoja alkoi olla niin paljon, ettei opiskelulle jäänyt enää aikaa. Musiikki vei mennessään, hän kertoo.

Omaa genreään Meiju ei oikeastaan osaa enää määritellä.

Hiljattain jazzbändi pyysi minua solistiksi, joten olen musiikin suhteen kaikkiruokainen. Keikkailen nykyisin edelleen paljon ja olen mukana erilaisissa teatteriproggiksissa. Nyt edessä on kesäteatterikausi Valkeakoskella, jossa on tiedossa 44 näytöstä.

Antaessaan saa

Meiju Suvas on saanut elää musiikin ja luovuuden virrassa melkein koko elämänsä.

– Uskon vahvasti myös äänen ja musiikin hoitavaan vaikutukseen. Ilman musiikin terapeuttista aspektia tuskin olisin näin pitkään musiikin parissa työskennellytkään.

Antaessaan myös saa. Laulaessani koen antavani toisille ja samalla tunnen luovan flow-ilmiön itsekin. Hienoimmat musiikilliset hetket olen kokenut juuri musiikin virratessa avoimesti lävitseni, taiteilija pohtii.

Lapset, elämän suuret opettajat

Meiju arvostaa elämässään terveyttään ja perhettään. Lapset ovat syntyneet Meijun ollessa vasta myöhemmällä iällä, yli 40-vuotiaana. Tytär on nyt 14-vuotias ja poika 11-vuotias.

– On ainutlaatuista kokea äitiys ja seurata, miten omat lapset ottavat paikkansa elämässä, hän sanoo ja katselee vieressä aterioivaa poikaansa, Joakimia.

– Lasten kanssa ei voi elää pelkästään itselle. Lapset ovat monella tavalla elämän suuria opettajia. Heidän kauttaan oppii kärsivällisyyttä ja organisointikykyä.

– Niin ja tietokonetaitoja ja aamuheräämistä, lisää 11-vuotias Joakim.

Äiti yhtyy ehdottomasti lapsensa huomautuksiin.

Diana Cooperin piti särkyä täysin, ennen kuin hän oli valmis kohtaamaan enkelin

Diana Cooperilla on selkeä kokemus enkelien ilmestymisestä, mutta hänen piti särkyä täysin, ennen kuin oli valmis tähän kohtaamiseen. Diana uskoo, että kosketuksen enkeleihin voi myös löytää ilman henkilökohtaista kriisiä.

– Maailman muuttuessa enkelit auttavat meitä

Suomalaistenkin hyvin tunteva Diana Cooper, kirjailija, parantaja ja terapeutti on auttanut lukemattomia ihmisiä ympäri maailmaa kirjojensa, kurssiensa, radio-ohjelmiensa ja TV-esiintymistensä välityksellä. Hänen pääsanomansa keskittyy enkeleihin.

Cooperin taustalla ei ole uskonnollista kasvatusta eikä hän ollut niin sanotun henkisen tien kulkija kohdatessaan ensi kerran enkelin.

Ollessaan 42-vuotias Diana oli eroamassa miehestään.

– Olin muutoinkin masentunut enkä nähnyt itselleni enää minkäänlaista tulevaisuutta. Erään kerran istuin tuolissa ja pyysin: Jos siellä on ketään tai mitään, auttakaa minua. Silloin suurikokoinen, kullanpuhuva enkeli tuli luokseni. Hän vei minut irti kehostani ja matkalle tulevaisuuteen, hän kertoo.

Sinusta tulee henkinen opettaja

Ollessaan enkelin matkassa Diana koki ja näki tunnin aikana paljon. Enkeli vei hänet tulevaisuuteen.

– Jossain vaiheessa näin salin, joka oli täynnä ihmisiä. Ihmisten ympärillä oli sateenkaarta muistuttavat aurat. Enkeli kertoi, että nämä ihmiset olivat henkisesti tietoisia, ja siitä johtuu auran väri.

– Kysyin enkeliltä, olenko minäkin heidän joukossaan. Enkeli kertoi, että en ole yleisön joukossa, vaan olen puhumassa lavalla, sillä minusta tulisi henkinen opettaja. Tuntia myöhemmin olin takaisin kehossani.

Dianan elämä ei varsinaisesti muuttunut tuossa hetkessä, se oli vain ensi askel oikeaan suuntaan.

– Olin kuitenkin edelleen kovin huolissani tulevaisuudestani. Muistan olleeni eräässä tilaisuudessa, jossa istuin salin takaosassa. Eräs tuntematon mies salin etuosasta tuli luokseni ja kertoi, että hänellä olisi minulle viesti enkeleiltä: kaikki tulisi muuttumaan vielä hyväksi.

– Viikkoa myöhemmin sama toistui toisen henkilön kertomana. Huoli vaivasi silti edelleen mieltäni, enkä vieläkään osannut luottaa.

Antautuminen enkeleille

Avioeronsa jälkeen Diana Cooper opiskeli hypnoterapeutiksi ja parantajaksi sekä perusti oman vastaanottonsa.

– Tiedostin enkeleiden olevan kanssani ja asiakkaideni kanssa, mutta en varsinaisesti työskennellyt heidän kanssaan.

– Vasta kymmenen vuoden kuluttua ensimmäisestä enkelien ilmestyksestä tapahtui toinen, ratkaiseva ilmestyminen. Olin kylpyammeessa ja pyysin johdatusta.

Enkeli ilmestyi ja antoi Dianalle tehtävän kertoa ihmisille heistä.

– Vastustelin ja sanoin, että ihmiset pitäisivät minua hulluna. Enkeli kysyi, lähtikö vastustukseni egostani vai Korkeammasta minästäni. Lopulta sanoin: Hyvä on sitten. Nousin ammeesta, kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja näin kolme enkeliä seisovan edessäni, Diana kertoo.

Tästä alkaen hän antautui enkelien johdatukseen ja kirjoitti pian ensimmäisen enkelikirjansa. Tähän mennessä Cooper on kirjoittanut 18 kirjaa, joita on käännetty yli 20 kielelle. Taivaankaari on julkaissut Diana Cooperin lähes koko tuotannon suomeksi. Diana Cooper on käynyt useita kertoja Suomessa puhumassa ja pitämässä workshoppeja. Viimeksi hän vieraili Minä olen -messuilla helmikuussa.

Kohti tasapainoista elämää

Tunnekehoterapian avulla tasapainotetaan tunnekehoa. Sen seurauksena ei tarvitse enää olla maailman tuulien riepoteltavana, vaan voi pysyä rauhallisena omassa itsessään. Se on hyvin vapauttavaa.

Tunnekehon tasapainottaminen on avaintekijä henkisessä kehityksessä ja ylipäätään ihmisenä kasvussa. Vaikka lukisimme pinokaupalla henkisiä viisauksia ja omaksuisimme tietoa, henkinen viisaus ei laskeudu arkeemme, jos tunnekehomme on epätasapainossa.

– Tällöin kaikki jää pelkäksi knoppitiedoksi, josta ei oikeasti synny asioiden aitoa sisäistämistä, tunnekehoterapiaa opiskeleva Teija Hallenberg toteaa.

– Tunnekehon tasapainottaminen on olennaisen tärkeää, jotta kykenemme tunnistamaan meissä olevat, vääristyneet ajatusmallit ja uskomukset, jotka ohjaavat elämäämme.

Tunnekehoterapia on hoitomuoto, joka on kehitetty tasapainottamaan ihmistä kokonaisvaltaisesti. Kehoterapiassa ihminen otetaan huomioon fyysisten, henkisten ja emotionaalisten rakenteiden kokonaisuutena, jolloin saavutetaan kokonaisvaltaisempi näkemys hyvinvoinnin ja tasapainon saavuttamiseksi.

– Tavoitteena on päästä niin lähelle omaa, sisäistä rauhan tilaa, että mikään ulkopuolinen ei enää heilauta meitä. Yleensähän me ihmiset reagoimme jatkuvasti ulkopuolisiin tapahtumiin omien sisäisten epätasapainotilojemme kautta, Hallenberg toteaa.

– Kun saamme tunnekehon tasapainoon, lakkaamme ehdollistumasta ja tulkitsemasta asioita omien tunteidemme kautta. Tällöin myös vapaudumme siitä, että olisimme jotenkin ulkopuolellamme tapahtuvien asioiden tai ihmisten armoilla.

Vuoden tunnekehoterapiakoulutus

Teija Hallenberg on yksi niistä opiskelijoista, jotka aloittivat tunnekehoterapiakurssin viime huhtikuussa. Koulutus on hoitomuodon kehittäjän ja Tunneklinikan vetäjän Mika Peltolan ensimmäinen kurssi, jolla on toistakymmentä opiskelijaa.

– Olen kokenut opinnot erittäin antoisina. Koska opiskeluun kuuluu myös se, että jokainen meistä käy läpi oman henkilökohtaisen prosessinsa, voin sanoa, että oma tunnemaailmani ja elämäni ovat muuttuneet huomattavasti, Hallenberg sanoo.

– Kokemus on jo tähän saakka ollut huikea. Annamme kurssilla toinen toisillemme hoitoja, jotka ovat tasapainottaneet minua. Tunnen itseni huomattavasti onnellisemmaksi, enkä enää reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin niin kuin ennen. Voin tasapainoni kautta nähdä itseni ja koko maailman ihan eri tavalla. Myös myötätuntoni muita kohtaan ja pyyteettömän rakkauden kokemukseni ovat lisääntyneet elämässäni, Hallenberg iloitsee.

Tunneklinikan nettisivuilla hoitomuoto tiivistyy lauseeseen: ”Oma tahtosi on tärkein voima, jolla voi syntyä paras mahdollinen parannus.”

– Tunnekehoterapian ydinkysymys onkin se, miten tuon oman tahdon voi löytää. Se tapahtuu nimenomaan tunnekehon tasapainottamisen kautta. Vasta kun on tasapainossa, oma tahto alkaa ilmetä meissä, ja me alamme käyttää sitä sisäisestä rauhan tilasta käsin, Hallenberg toteaa.