Enkeleiden ja taiteen maailma aukesi Minna Gröhnille

Joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2017 Minna Gröhn ajoi keskimmäisen poikansa kanssa Äänekoskelta kohti Kuusamoa. Poika harrasti freestyle-laskettelua ja oli hommassa niin hyvä, että kilpailikin jonkin verran. Kisaviikonloput olivat äidille ja pojalle mukavaa yhteistä aikaa. Minna nautti, kun pääsi aina välillä pois koti- ja työympyröistä, tapaamaan muita laskettelijanuorten vanhempia ja liikkumaan luonnossa.

Ilta oli jo alkanut hämärtyä, mutta sää oli kirkas ja kaunis. Liikenne soljui leppoisasti. Nopeutta oli mittarissa rajoituksen mukaan sata kilometriä tunnissa. Sitten kaikki muuttui, kirjaimellisesti kertarysäyksellä.

– Hirvi tuli oikealta, poikani istuimen puolelta konepellille ja tuulilasista suoraan minun päälleni. Auto jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, kunnes sen vauhti pysähtyi. En muista itse tästä mitään, mutta näin minulle on kerrottu, Gröhn kertaa.

Onnettomuus tuntuu epätodelliselta

Minna heräsi myöhemmin Oulun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolta. Hänen otsassaan oli 13 tikkiä, jotka ylsivät kalloon asti. Kasvot olivat niin turvonneet, että silmiä ei saanut kunnolla auki. Ruhjeita oli ympäri kehoa. Äidin helpotus oli kuitenkin suuri: poika oli selvinnyt vailla ensimmäistäkään fyysistä naarmua. Sitä suojelusenkeleiden määrää ihmettelivät kaikki.

Minnalla oli kova kiire kotiin. Hän muistaa, kuinka epätodelliselta kaikki tuntui – ja tuntuu vähän edelleen.

– En millään voinut käsittää, että olin ollut pahassa onnettomuudessa. Läheiset olivat järkyttyneitä ja itkivät, mutta itse en osannut kohdata koko asiaa tunnetasolla. Vieläkin minusta tuntuu vähän siltä, että kerron jonkun muun tarinaa, kun kertaan näitä tapahtumia.

Pakottava tarve kirjoittaa

Onnettomuus sattui perjantaina. Jo sunnuntaina Minna kotiutettiin sairaalasta. Hän muistaa olleensa heti oma touhukas ja eteenpäin pyrkivä itsensä, vaikka levätä oli tietysti pakko.

– Vasta kotona minulle alkoi valjeta, mikä tilanteeni todella oli. Silloin minulle tuli pakottava tarve kirjoittaa. Koin vahvasti, että minulle puhutaan asioita, ja minun täytyy kirjoittaa ne muistiin. Annoin runojen tulla, intuitiivisesti ja nopeasti. Niitä syntyi jatkuvasti ja paljon. Julkaisin ensimmäisen runokirjani pari kuukautta kolarin jälkeen.

Lue lisää Sielunpeilin numerosta 4/2019!